4.

Lopulta löysin sen, mitä olin halunnut. Ihailin kuvia pitkään ja mietin, kannattaisiko todella ruveta siihen hommaan taas uudelleen. Tiesin, ettei kanien yhdistäminen aina olisi ihan kivutonta ja toisinaan epäonnistuisi täysin. En vain päässyt yli enkä ympäri siitä asiasta, että minä yksinkertaisesti halusin juuri sellaisen kanin.

Lopulta päätös oli kuitenkin tehty, ja niin varasin jälleen yhdenn kanin poikasen itselleni. Kun kani tuli luovutusikäiseksi, kävin hakemassa kotiin Rillaksi nimeämäni kanin. Alun alkaen olisin halunnut jatkaa Riesa ja Ressi teemalla nimen antamista, mutta sopivaa ei vain tuntunut tulevan vastaan. Niinpä kani ristittiin Rillaksi ja Rillana se sai pysyä. 

Ensimmäistä kertaa omistin kanin, jolla oli paperit. Enkä todella osannut arvata sitä, kuinka vaikeaa oli saada uusi, hieman arka ja  hyvin alistuvainen kani sopeutumaan tiiviiseen laumaan. Ongelmaa ei suinkaan aiheuttanut Riesa, vaan hyvinkin äkäinen Ressi, jolla oli selkeä mielipide siitä, ettei kolmatta pyörää tarvittu. 

Sinnikäästi jatkoin kanien tutustuttamista toisiinsa. Aina kun jouduin jättämään kanit keskenään, ne olivat vierekkäisissä aitauksissa niin, että joutuivat tottumaan toistensa hajuihin. Vaihtelin kaneja aitauksista toisiin ja kun vein kanit ulos puoluueetomalle maaperälle, laitoin ne kaikki yhteen. Ressi jatkoi vihoitella melko pitkään, eikä tuntunut hyväksyvän uutta tulokasta lainkaan. Riesa sen sijaan oli iloinen uudesta lajitoverista ja tuli hyvin toimeen molempien kanien kanssa. Itselläni alkoi jossain vaiheessa kärsivällisyyskin loppua ja muutaman viikon seurattuani pitkittynyttä vihamielisyyttä, päätin laittaa pakan aivan totaalisesti sekaisin. 

3.

Aika kului hiljalleen, pakkanen paukkui ja ulkona oli paljon lunta. Riesa kulki minun ja Zeuksen mukana säännöllisesti ulkona lenkeillä, mutta työpäivien ajan se joutui olemaan valitettavan paljon yksin. Pikku hiljaa ajatus toisen kanin etsimisestä alkoi muuttua pelkästä ajatuksesta teoiksi. Halusin pienen mustan pystykorvaisen kanin ja sellaisen löytäminen tuntui mahdottomalta urakalta, ainakin kevättalvella 2010. Olisin ehdottomasti halunnut riistanvärisen Riesan kaveriksi, mustan kanin, jolle olisin antanut nimeksi Harmi. 

Yhdestä poikueesta sellainen olisi löytynytkin, mutta sitten "kasvattaja" päätti kuitenkin pitää sen itse. Olin hieman pettynyt, mutta päädyin sitten kuitenkin lopulta ottamaan samasta poikueesta madagaskarin värisen naaras kanin, jolle annoin nimeksi Ressi. 

Olin hyvin malttamaton odottaessni kanin tulemista luovutsikään, ja kun sain poikasen varattua itselleni, ihan ensi töiksi kävin kastroimassa Riesan. Ressi oli minun pieni pääsiäispupuni, ja kun se lopulta muutti meille oli sen ja Riesan koko ero huomattava. 

Ajattelin, että leikatun uros kanin ja pienen naaras kanin poikasen yhdistäminen sujuisi kivuttomasti. No jälleen kerran sain huomata olleeni väärässä. Riesa oli hyvin innoissaan uudesta lajitoveristaan, enkä koskaan aikaisemmin ollut kuullut minkään eläimen pitävän sellaista ääntä, kun Riesan kosiskellessa uutta kumppaniaan. Se oli Ressin kimpussa jatkuvasti, ei niinkään purren tai haluten tapella, vaan haluten astua kerta toisensa jälkeen. Pieni poikanen yritti väistellä ja paeta aikuista innokasta kania, mutta Riesa seurasi sinnikkäästi sen jäljessä. 

Lopulta päädyin epätoivoiseen ratkaisuun ja otin uuden kanin poikasen nukkumaan viereeni ensimmäiseksi yöksi. Hyvinhän se meni, siihen asti, kunnes kani pissasi sänkyyni. Pieni poloinen oli varmasti hämmennyksissä kaikista muutoksista. Olin alun alkaen ostanut sen kääpiöluppakorvan poikasena, mutta ajan kuluessa tulin aina vain enemmän siihen tulokseen, ettei se missään nimessä voinut olla kääpiöluppakorva kani, siinä täytyi olla jotain muutakin seassa ja sen jonkin muun täytyi olla hermeliiniä. 

Aika kului, kevät voitti ja hiljalleen alkoi muuttua kesäksi. Jo kun ensimmäiset vihertävät ruohon korret ilmestyivät näkyvii, aloin keräämään kaneille tuoretta ruohoa. Kun aloitti tarpeeksi ajoissa, ei voinut vahingossa kerätä kerralla liian suurta annosta, kun ruohoa ei vielä ollut niin paljon. Kun kanien mahat tottuivat tuoreeseen ruohoon, aloin päästämään niitä aidatulle pihalle laiduntamaan. Aluksi valjaisiin ja naruihin kytkettyinä, mutta sitten ihan vapainakin, joskin toki valvottuina silloinkin. 

Kanien ja minun yhteiselo oli lähtenyt hyvin käyntiin, niille oli seuraa toisistaan ja minä nautin suunnattomasti, kun sain niiden touhuja seurailla sivusta. Kaneista tuli aivan lyömätön parivaljakko joka teki ihan kaiken yhdessä, ne viihtyivät hyvin niin sisällä, kuin ulkonakin. Ja etenkin Ressi, oli hirvittävän innokas kaivelija. Kerta toisensa jälkeen sain peitellä tuon nuoren innokaan naaras kanin kaivamia kuoppia pihapiiristä. Erityisen mieluinen paikka sen mielestä oli kaivaa talon reunustalla, missä oli paljon pehmeää hiekkaa. 

Vanha sanonta, "ei kahta ilman kolmatta" vaikutti pitävän paikkaansa. Vaikka minulla oli kotona hyvin toimiva, kahden kanin lauma, ajatus kolmannesta kanista tuntui kiusallisen houkuttelevalta. Tällä kertaa olin päättänyt hankkia ihan oikean rotukanin, pienen, kirjavan ja paperillisen kanin. Ajatus tästä tuntui aivan ylitsepääsemättömältä, eikä auttanut muu kuin alkaa etsimään sopivaa sellaista...

38.

Siskoni tuli muutama päivä sitten kertomaan, että eräs tuttava perhe on luopumassa kaneistaan allergian vuoksi. Uutta kotia etsivät kanit ovat ranskanluppia samalta kasvattajalta, jolta oma ranskanluppakorvani oli, silloin aikoinaan.

Hetken ajan mielessä ehti jo käydä ajatus siitä, että pitäisiköhän... 

Kunnes palasin järkiini ja totesin, että ei missään nimessä. Samalla huomasin pohtivani jälleen kerran sitä, että tuleekohan minulla tulevaisuudessa enää koskaan olemaan kaneja. Sitten kun aika näistä kahdesta viimeisestä jättää. 

Muutama syy siihen, miksi uusien kanien miettimisessä ei ole mitään järkeä. Ensimmäiseksi Ressi on äärimmäisen reviiritietoinen ja hyvin dominoiva naaras kani. Se ei ikinä hyväksyisi laumaansa enää uusia naaraita, saihan se usean vuoden yhteiselon jälkeen lopullisesi välinsä rikottua Rillankin kanssa. Toisekseen, ranskanlupat ovat huomattavasti kookkaampia verrattuna tuohon vajaa kaksi kiloa painavaan pieneen sisupussiin. En ikinä uskaltaisi ottaa sitä riskiä, että niiden välienselvittelyssä tapahtuisi jokin korvaamaton vahinko. Ja kolmannekseen, äiti ja poika viihtyvät vallan mainiosti kahdestaan, uusian kanien tulo tietäisi ehdottomasti sitä, että niiden elintilaa pitäisi rajoittaa, enkä halua sitä tehdä. Neljännekseen, tuskailen jo nyt tulevaisuuden ja sen suhteen, että miten ihmeessä saan Ressin ja Plösön sopeutumaan uudelleen sisäkaneiksi, niin että niiden "elintaso" ei laske. Ongelmahan kaksinkertaistuisi, jos kaneja olisi yhtäkkiä tuplaten, saati sitten että tämä tuplaus olisi moninkertainen, kun se laskettaisiin elopainoina... 

Siispä, ensimmäisestä ajatuksesta päästyäni vakuutin itselleni, että vaikka kyseessä onkin tuttava perheen kanit, ei se velvoita minua antamaan niille uutta kotia. Sen sijaan voin yrittää pitää omistani entistä parempaa huolta. 

Vielä muutama vuosi sitten olin vielä varma siitä, että haluan vielä joskus ranskanluppakorvakanin, enää en olekaan siitä ihan niin varma. Saapa nähdä mitä tulevaisuudessa tämän kaninpidon suhteen tapahtuu. Yksi asia on kuitenkin varmaa, Ressi ja Plösö saavaat elää elämänsä arvokkaasti loppuun asti tässä meidän sekametelisoppa laumassa. 

Laitetaanpa tähän loppuun vielä muutama kuva ranskanluppakorvista, joista tuo suklaanruskea, oli aikoinaan minun omani. 

37.

Tässä vuosien mittaa, kun minulla on kaneja ollut, on moneen kertaan tullut ihmeteltyä ja ihmettelen edelleen sitä, miten pienissä tiloissa ihmiset kaneja pitävät. Tässä muutama päivä taakse päin katsoin kuvaa jossa ylpeä kaninomistaja esitteli vasta siivottuja kanien asumuksiaan. Kuvan alle oli jo syntynyt melkoinen keskustelu häkkien koosta ja kun kanin omistaja mittasi häkit totesi hän niiden olevan  50 cm x 100 cm. Toisin sanoen 0,5 neliometriä. 

Plösö ihmettelee pressuja jotka eivät olleet tässä vielä edellisenä päivänä. 

Jotenkin se tuntuu aivan käsittämättömältä, puoli neliömetriä. Siitäkin huolimatta, että kani pääsisikin jaloittelemaan päivittäin. 

Tästäpä innostuneena suoritin laskutoimituksen ja tulin siihen tulokseen, että minun kaneillani on neliöitä käytettävissään hieman enemmän. Varaston sisä- ja ulkoaitauksen yhteispinta-ala on 12,8 neliömetriä. Eikä mukaan ole laskettu toisen kerroksen tasoja. 

Ressi kurkistelee toisen kerroksen portin takaa, pääsisikö vapauteen. 

Vaikka kaneilla on siis ympäri vuorokauden käytettävissään yhteensä "lattia pinta-alaa" tuo karvan verran alle 13 neliötä + tasot, tunnen huonoa omaa tuntoa siitä, elleivät kanit pääse päivittäin ulos juoksentelemaan. 

Kun kelit paranivat ja pihan pahimmat kurakot kuivuivat, ovat Ressi ja Plösö päässeet juoksentelemaan pihaan vapaina, aina sään salliessa. Sadepäivien ajan ne ovat saaneet tyytyä pysymään pupulassa, mutta muuten ne ovat päässeet nauttimaan vapaudesta ja osaavat kyllä ottaa siitä ilon irti.

Ressi kuuntelee tarkasti mitä koirien haukunta tarkoittaa.

Plösö varmistaa tilanteen vähän ennen seuraavaa pyrähdystä.

Joka kerta vapaina ollessaan ne kulkevat pikkuisen kauemmaksi, laajentavat reviiriään askel askeleelta. Ottavat kunnon juoksu spurtteja ja loikkivat ilosta pitkiä korkeita loikkauksia. Ressin uusi maailman valloitus kulkeutuu kohti viereisen, kunnan omistaman maa-alueen suuntaan ja vanhan navetan nurkille. Kuusiaidan alla se viihtyy hyvin ja kiiruhtaa sitten takaisin marjapuskien luokse nauttimaan tuoreesta laitumesta.

Äitee ja poika kuusiaidan kupeessa.

Tuntuvat nuo kanit tuumailevan siihen malliin, että koska meillä on jäänyt pensaat leikkaamatta, niin kanit voivat pitää siitä hyvän huolen. Varovasti ne maistelevat tuolla siis viinimarjapuskien oksia ja onpa niillä kuusi aitaakin tullut maisteltua. 

Kanien elämäniloa ja edesottamuksia seuratessa ei voi olla muuta kuin hyvällä tuulella. 

              36.

Kevät on edennyt kohisten, huolimatta siitä, että muutamana aamuna on saanut kokea melkoisen järkytyksen sen suhteen, että maa on ollut ihan valkoinen. Melko pitkään oli hyvin kuivaa, ja vaikka kaneille olen tänä keväänä saanut kerätä ulkoa tuoretta vihreää jo melko pitkään, ei sen löytäminen aina ollut ihan helppoa. 

Nyt kuitenkin on satanut vettä useampana päivänä ja yönä, aamulla maan peittänyt valkoinen kerros on usein iltapäivällä jo hyvinkin kadonnut. Toisin sanoen, maa on janonnut vettä ja saanut sitä, minkä on huomannut siitä, ettei vesisateesta huolimatta lätäköitä juurikaan näy, kun maa imee sen kaiken huolellisesti talteen ja kasvion hyötykäyttään. Näin ollen tuntuu siltä, että kaikki paikat ovat alkaneet vihertää. Muutos oli melkoinen, ja viime päivinä on meinannut iskeä melkein ahneus tuon tuoreen vihreän keräilyn suhteen. Meinaa unohtua se, ettei pupulassa enää asustelekaan kuin kaksi kania, joista toisella on vielä erittäin herkkä maha juurikin kaiken tuoreen ravinnon suhteen. 

Vaikka vihertävien kasvien lajikirjo ei ole vielä kovin laaja, olen pyrkinyt kuitenkin keräämään sitä mahdollisimman monipuolisesti. Suurinta herkkua kaneille tuntuvat olevan vuohenputket, mutta niiden ohella tulee kerättyä myös paljon ruohon- ja heinänkorsia sekä voikukan lehtiä. Hyvin kaneille maistuvat myös mustikan- ja puolukanvarvut, joista mustikoissa on aivan ihanan pienet silmut jo. 

Voikukan lehdet ja vuohenputket näyttävät itseasiassa niin herkullisilta, että niitä tekisi mieli syödä itsekin. Ainakin toistaseksi olen kuitenkin vielä voittanut tämän mielihalun ja tyytynyt syömään ihan vain kaupasta ostettuja salaatteja. 

Puput sen sijaan nauttivat todella paljon näistä tämän kevään mauista. Ja saavat nauttia jatkossakin ja mitä pidemmälle kevät tästä eteneen, niin sen laajemmaksi niiden valioima kasvaa. Olen noita tuoreita keräillessäni pyrkinyt siihen, että en tyytyisi keräämään vain yhden tai kahden sorttisia vihreitä. Pelkästään siitä syystä, että kun olen päässyt seuraamaan vapaana liikkuvien kanien "laidunnusta", poimivat ne todellakin korren sieltä täältä ja maistelevat monen eri sortin kasveja. Siksipä, kun niillä ei ole tällä hetkellä mahdollisuutta toimia niin itse, yritän minä toimia sillä tavoin niiden puolesta ja näin ollen huolehtia siitä, että saavat mahdollisimman monipuolista ravintoa. 

35.

Kevättä kuuntelemassa

Lähdettiin yhtenä kauniina kevät päivänä koirien ja pupujen kanssa metsäretkelle. Täytyy sanoa, että siellä vietetty aika oli kyllä uskomattoman ihanaa. Tosin pupuja ensi alkuun hieman jännitti ja ne tuumaili, että kuluuhan se päivä, vaikka sitten tuolla kopassa kököttäen.

Kyllähän ne puput lopulta pääsivät kopasta liikkeelle, mutta eipä niillä tuntunut suurta liikkumisen tarvetta olevan, kun auringo paistoi tuohon kiven syrjälle niin lämpimästi. 

Mikäs meillä oli siellä metsäsaarekkeella istuskellessa, kun koirat huolehtivat siitä, ettei vaara pääse yllättämään mistään suunnasta. Tässä kuvassa "lähipartoionnista" huolehti Zeus. 

Linnut lauloivat todella kauniisti, suurinta korsenttia pitivät erilaiset tiaiset lähi puiden oksilla istuessaan ja lentää pyrähdellessään. Yli lentäneen variksen huuto sai kuitenkin Plösön hieman varuilleen. 

Uskaltautuihan se Ressi lopulta liikkeelle. Varmuuden vuoksi tällä tämän kevään ensimmäisellä metsäretkellä kanit oli varustettu valjailla ja pitkillä naruilla. Meidän tapauksessa nuo narut ovat 15 metriä pitkiä ja hyvin kevyitä, jolloin pystyn samalla mahdollistamaan kanien liikkumisen laajalla alueella ilman että niiden kantapäillä täytyy koko ajan kulkea, mutta myöskin sen, ettei minun tarvitse pelätä sitä että ne eksyisivät kokonaan omille teilleen.

Tässä tarkkaavaisena kuunnellaan kevättä ja etualalla kuvassa taitaa näkyä saksanpaimenen varjo. Se oli yksi mukana olleista koiravahdeista.

34.

Niin uskomattomalta kun se tuntuukin niin keräsin jo muutama päivä sitten kaneille ensimmäiset vihreät tuolta ulkoa. Etenkin kun ottaa huomioon vielä sen, että tätä tekstiä alettiin luonnostelemaan jo muutama viikko sitten. Kanit olivat tietenkin innoissaan maistelemassa, vaikka määrällisestihän tuota uutta vihreää oli vain hyvin vähän. 

"Suuri voima on auringolla, se sulattaa keväällä lumen..." Muistan lukeneeni joskus vuosia sitten jostakin runosta ja tottahan se on. Kyllä tuolla kevät auringolla on ihmeellinen voima. Kummasti sitä vain herää ihan erilailla elämään kun aurinko alkaa keväällä lämmittää sisintä myöten. Tuolla vanhan heinän alta uutta ruohoa etsiessä oli yllättävää oivaltaa se, että jos minulla ei olisi kaneja, tuskin osaisin olla niin onnellinen kevään ensimmäisistä ruohonkorsista. 

Tuolla kuvan otto hetkellä vihreää löytyi jo vähän enemmänkin. Näiden ruohojen ja vuohenputken alkujen lisäksi pupuille masistuu hyvin nyt kaikki erilaiset lehtipuiden oksat silmuineen ja erityistä herkkua niille tuntuu olevan nuo mustikan varvut, joissa tänään näin osassa jo pienet lehtien alutkin. 

Kyllä se nyt on sillä lailla, että vaikka tässä joku pieni takatalvi saattaisi tullakin, niin ei se meitä enää lannista :)