keskiviikko 6. toukokuuta 2015

38.

Siskoni tuli muutama päivä sitten kertomaan, että eräs tuttava perhe on luopumassa kaneistaan allergian vuoksi. Uutta kotia etsivät kanit ovat ranskanluppia samalta kasvattajalta, jolta oma ranskanluppakorvani oli, silloin aikoinaan.

Hetken ajan mielessä ehti jo käydä ajatus siitä, että pitäisiköhän... 

Kunnes palasin järkiini ja totesin, että ei missään nimessä. Samalla huomasin pohtivani jälleen kerran sitä, että tuleekohan minulla tulevaisuudessa enää koskaan olemaan kaneja. Sitten kun aika näistä kahdesta viimeisestä jättää. 

Muutama syy siihen, miksi uusien kanien miettimisessä ei ole mitään järkeä. Ensimmäiseksi Ressi on äärimmäisen reviiritietoinen ja hyvin dominoiva naaras kani. Se ei ikinä hyväksyisi laumaansa enää uusia naaraita, saihan se usean vuoden yhteiselon jälkeen lopullisesi välinsä rikottua Rillankin kanssa. Toisekseen, ranskanlupat ovat huomattavasti kookkaampia verrattuna tuohon vajaa kaksi kiloa painavaan pieneen sisupussiin. En ikinä uskaltaisi ottaa sitä riskiä, että niiden välienselvittelyssä tapahtuisi jokin korvaamaton vahinko. Ja kolmannekseen, äiti ja poika viihtyvät vallan mainiosti kahdestaan, uusian kanien tulo tietäisi ehdottomasti sitä, että niiden elintilaa pitäisi rajoittaa, enkä halua sitä tehdä. Neljännekseen, tuskailen jo nyt tulevaisuuden ja sen suhteen, että miten ihmeessä saan Ressin ja Plösön sopeutumaan uudelleen sisäkaneiksi, niin että niiden "elintaso" ei laske. Ongelmahan kaksinkertaistuisi, jos kaneja olisi yhtäkkiä tuplaten, saati sitten että tämä tuplaus olisi moninkertainen, kun se laskettaisiin elopainoina... 

Siispä, ensimmäisestä ajatuksesta päästyäni vakuutin itselleni, että vaikka kyseessä onkin tuttava perheen kanit, ei se velvoita minua antamaan niille uutta kotia. Sen sijaan voin yrittää pitää omistani entistä parempaa huolta. 

Vielä muutama vuosi sitten olin vielä varma siitä, että haluan vielä joskus ranskanluppakorvakanin, enää en olekaan siitä ihan niin varma. Saapa nähdä mitä tulevaisuudessa tämän kaninpidon suhteen tapahtuu. Yksi asia on kuitenkin varmaa, Ressi ja Plösö saavaat elää elämänsä arvokkaasti loppuun asti tässä meidän sekametelisoppa laumassa. 

Laitetaanpa tähän loppuun vielä muutama kuva ranskanluppakorvista, joista tuo suklaanruskea, oli aikoinaan minun omani. 








Ei kommentteja:

Lähetä kommentti