perjantai 19. huhtikuuta 2019

Kertomuksia kaninkolosta, ei synny enää uusia. 
Jäljellä ovat vain muistot eletystä elämästä. 


Rintintin, ranskanluppakorvakani 
2010 - 2011


Lauma. 
Riesa, Ressi, Rilla ja Rintintin. 

Ressi 



Riesa ja Rilla




Plösö




Rilla, kääpiöluppakorva
13.6.2010 - 29.4.2014



Riesa, risteytyskani
(leijonanharjas, kääpiöluppa)
17.7.2009 - 15.5.2014 


Ressi, Rilla, Riesa


Rilla, Ressi, Riesa


Veeti, risteytyskani
(leijonanharhas, kääpiöluppakorva)
17.7.2009 - 2014



Ressi, risteyskani
(hermeliini, kääpiöluppa)
05.02.2010 - 19.08.2017



Plösö, risteyskani
(hermeliini, kääpiöluppakorva, leijonanharjas)
03.07.2012 - 29.3.2019 




Saksanpaimenkoirakoira Roni 
Riesa, Ressi, Plösö ja Rilla. 


Olen kuullut sanonnan, jossa sanotaan näin : "keho on mielen muisti."

Minun piti muutama viikko sitten tehdä päätös, jonka olin tiennyt olevan edessä jonain päivänä.

Kirjoitin ylös tuntemuksiani näin 29.3.2109


"Usein näin, mä mietin mielessäin. Mikä maailmassa pyörii väärin päin.

Voiko suuntaa vaihtamalla saada surut loppumaan..."


Aamulla tunnustin sen, minkä jo eilen päivällä tiesin. Keitin kahvit termariin, soitin puhelun ja lähdin koirien kanssa luontopolulle. Ihan niin kuin monesti aikaisemminkin vedet valuivat poskille. Huomasin sen oikeastaan vasta silloin kun yritin tarkentaa kiikareita ylilentävään hanhiparveen. Eihän niiden kyynelien sumentamilla silmillä mitään nähnyt.


Pellon yllä liiteli kaksi töyhtöhyyppää, jään päällä hypähteli västäräkki, pajukossa puikkelehti pajusirkku pariskunta ja kiuru räpiköi korkeuksissa liidellen .


Mietin aikaa, mennyttä ja tulevaa.

Kuluneita vuosia, yhtä unelmaa.

Aikanaan jo tiesin sen,

seuraa unelmia hetket kyynelten.

En luvannut paljon, sen verran vain,

että kun emme enää rinnakkain

jaksa tietämme käydä eteenpäin

minä kannan sinua sylissäin.

Niin lähdimme matkaan viimeiseen,

sait nukahtaa syliini lämpöiseen.

Minä katselin siitä rajalta,

oli edessä valo ja varjoja.


Vaikka päätöksen tekeminen ei olekaan helppoa, se on silti tehtävä ajallaan. Tuntui hullulta kävellä kani takin alla eläinlääkäriin ja itkeä kilon painoisen elukan takia. Itkeä, vaikka tiesi, että silä oli melkein 7 vuotta hyvää elettyä elämää takana päin Hullua tai ei, niin tällainen minä olen aina ollut, enkä aio muunlaiseksi muuttua.


Iltalenkin jälkeen lähdimme vielä koirien kansa ihailemaan tähtitaivasta. Lopulta palasimme kotiin, annoin koirille ruokaa ja kävelin ruokkimaan kania, jota ei enää ollut.


03.07.2012 - 29.03.2019

Kuusi vuotta ja reilut kahdeksan kuukautta.


Yön tullen minä seison portailla kuuntelemassa,

tähdet parveilevat puutarhassa

ja minä seison pimeässä.

Kuule,

tähti tipahti helähtäen!

Älä astu ruohikolle paljain jaloin:

puutarhani on sirpaleita täynnä.

-Edith Södergran-


Tein päätöksen aika nopeasti, kun alkoi tuntua siltä, että aika on. Onni oli se, että eläinlääkäri on ihan kivenheiton päässä. Siispä sain rauhassa käydä koirien kanssa lenkillä ja itkemässä luopumisen tuskaani pois. Eihän se lenkillä itketty itku kuitenkaan auttanut siinä vaiheessa kun puin kanille valjaat päälle viimeistä kertaa.

Olin yrittänyt syöttää sitä koko edellisen illan, koska näin, ettei se aamun jälkeen ollut syönyt mitään. Mietin aloittaisinko pakko ruokkimisen, se oikeastaan päätettiin minun puolestani. Ellei ruisku olisi hajonnut, olisin lähtenyt sitä vielä yrittämään. Illan aikana sain kanin syömään yhden pienen porkkanan verson, iltayöstä se ei enää suostunu syömään mitään ja halusi vain vetäytyä piiloon koko ajan. Aamu ei muuttanut sitä, sen verran tiesin, ettei minusta olisi seuraamaan sen hidasta hiipumista pois, enkä halunnut joutua siihen tilanteeseen, että edessäni olisi kanin hätälopetus.


Siispä varasin ajan ja lähdin kanin kanssa kävelemään kohti eläinlääkäriä. Totesin, että se kokee olevasa enemmän turvassa sylissäni takin alla, kuin pienenä kanina suuressa kuljetuskopassa. Tiesin, ettei se edes yrittäisi mihinkään karata, mutta varmuuden vuoksi puin sille valjaat päälle, naruakin oli mukana, 15 metriä. Hyvin se mahtui takin taskuun, koko kerä.


Sisään mennessä punnitsin kanin saman tien, edelliseltä käynniltä, toissakesältä sen paino oli tullut alas. Ei radikaalisti, mutta pieneksi eläimeksi ihan merkittävästi kuitenkin. Kani pääsi takaisin syliin, itketti.


Pääsimme sisään ja eläinlääkäriä odotellesasni juttelin hoitajan kanssa, vaikka tiesin, että saan luopumista tehdessäni itkeä, myös hoitaja sanoi sen ääneen. Kerroin, että tuntuu tyhmältä itkeä, kun tietää, että kanilla on ollut hyvä elämä ja että se on saamassa myös hyvän kuoleman, ei se surua ja luopumisen tuskaa kuitenkaan vähentänyt yhtään.


Eläinlääkäri antoi rauhoittavan ja sujautin kanin takaisin turvaan, se oli ihan rauhallinen koko ajan ja hetken kuluttua tunsin, että lääkeaine alkoi vaikuttaa. Ei se loppu ollut sen kummempaa, kuin koirankaan kanssa, onhan se ammatinvalinnan takia minulle tuttuakin tutumpaa. Kaikki tapahtu ihan yhtä rauhallisesti, kuin siihenkin asti. Sain jäädä vielä hetkeksi hyvästelemään. Kysyttäessä vastasin, ettei minulla siinä hetkessä ja tähän vuoden aikaan ollut kanille sopivaa hautapaikkaa, ensimmäisen kerran minulta lähti lemmikki yhteistuhkaukseen.


Siinä pöydällä ollessaan Plösö näytti pienemmältä kuin koskaan. Silitin vielä viimeisen kerran ja pyyhin kyyneleitä poskilta.


Kotiin päästyäni siivosin saman tien niin paljon kuin kerkesin. Halusin illalla palata kotiin, jossa olisi tilaa surra ja tehdä surutyötä.


Minä tiedän, ettei kania enää ole.

Mutta kun kuljen koirien kanssa keskellä kevättä ja näen miten vihreitä versoja alkaa työntyä esiin harmaan massan alta, huomaan ajattelevani, että niitä pitäisi kerätä kanille. Melkein 10 vuotta olen tehnyt niin, etsinyt lehtien alta kevään ensimmäisiä versoja ja kantanut niitä kotiin kaneille.


Vieläkin ruokkiesesani koirat, käännyn vaistonvaraisesti katsomaan, ilmestyykö kani kerjäämään. Kun leikkaan porkkanan päät pois, lähden viemään niitä kanille. Kun päästän koirat nauttimaan auringosta takapihalle, ajattelen miten pajlon kanikin siitä nauttisi.


Kertomuksia kanin kolosta blogissani olen kertonut, että en tiedä Plösön oikeaa syntymäpäivää. Eihän sellaisesta voi tietää, mitä ei edes tiedä tapahtuneen. Plösöhän vain yhtenä kauniina päivänä, löytyi meidän pupulasta. Laskeskelin aikaa taaksepäin ja ja silloin tulin siihen tulokseen, että kanin syntympäiväksi saa tulla 03.07.2012.


Kun tuli aika luopua Plösöstä en muistanut sitä päivää, jonka olin päättänyt olevan sen syntympäivä. Siispä muutamaan sosiaalisen median kanavaan olenkin kirjoittanut kanille syntympäiväksi Zeuksen syntympäivän, koska tiesin ettei se kovin kaukana ollut siitä.


En tiedä kuinka kauan kestää, että arki alkaa sujumaan niin, että kehonikin alkaa muistaa sen, ettei kania enää ole.


Keho onkin mielenkiintoinen ja ihmeellinen asia. Olen saanut lapsena pahan sähköiskun, sähköisku ei varmaan edes kerro todellista tilannetta, sillä oikeastaan jäin verkkovirtaan kiinni, enkä päässyt siitä irti, ennen kuin pääkytkimestä katkaistiin virrat.

Se on jäänyt hyvin kehoni muistiin. Pelkään sähköiskuja kuollakseni, siis niitä ihan pieniäkin, joita syntyy hankaussähköilmiön seurauksena. Tiedän, ettei niitä tarvitse pelätä, etteivät ne voi minua satuttaa, mutta pelko on niin sisään rakennettu, etten voi sitä hillitä/ kontrolloida. Vaikka tiedän, ettei pienen sähköiskun seurauksena voi kuolla, en voi sille mitään, että se tuntuu siltä silti joka kerta.

Pelkään myös sähkönhajua, ja sitä ritinää, jota sähkölinjoista kuuluu. Ne saavat kehoni aivan sykkyrälle, samalla lailla kun aikasemmin minulle tekivät myös suru, jonka ajattelin olevan niin yksityinen asia, ettei sitä voi jakaa kenenkään kanssa, saati sitten edes näyttää kenellekään toiselle.