lauantai 11. lokakuuta 2014

28.

Hieman tyhjältä tuntui aikaisemmin niin täynnä elämää ollut pupula. Hiljaa mielessä sitä mietti sitä, että milloin on seuraavan vuoro, sitä että kumpi lähtee aikaisemmin ja mitä ihmettä sitä sitten tekee. Jotenkin kahden kanin hoitaminen oli paljon vaikeampaa kuin aikaisemman kokonaisen lauman hoitaminen. Ruohoakin kun kävi keräämässä, niin sitä tuli epähuomiossa kerättyä ihan hirvittävät määrät ja osan joutui sitten aina heittämään pois. 


Oksiakin kun lähti pupuille hakemaan, niitä vain kertyi ja kertyi ja sitten sitä havahtui muistamaan, että siellä onkin vain kaksi hyvin pientä kania jäljellä. Tilaahan niillä on nyt varsin ruhtinaallisesti, mutta silti tuntuu siltä, ettei sitä ole riittävästi. Juoksuteltua Ressiä ja Plösöä tuli aina silloin tällöin, mutta enimmäkseen ne saivat viettää aikaansa pupulassa, tai juoksutus aitauksessa. 

Yhtenä kesäisenä sunnuntaina hengattiin pupujen ja koirien kanssa ulkona ihan kunnolla ja pitkään. Mikäs siellä oli koirien ja kanien kanssa köllötellessä, kun oli kesä parhaimmillaan. 











27.

Kukaan ei osannut aavistaa, kevään hiljalleen edetessä, että tästä vuodesta tulisi luopumisten vuosi. Kanilaumassa oli pitkään säilynyt harmonia, mutta jokin järkytti meidän kanilaumaa pahanpäiväisesti. Vielä tänä päivänäkään en tiedä mitä tapahtui, kuka suututti ja kenet tai miksi kanien välit kiristyivät, mutta Ressi ja Rilla eivät enää tulleet toimeen. Aikani seurasin niiden kähinää ja pohdin, mitä oikein tekisin. Ongelma oli ainoastaan kahden naaraan välillä, mutta en halunnut koko laumaa hajoittaa sen takia. 




Lopulta päädyin siihen, että siirsin Rillan aidan taakse. Se sai jäädä lauman läheisyyteen, mutta sen ei tarvinut enää pelätä joutuvansa höykytetyksi. Ratkaisu toimi ihan hyvin ja kanit pääsivät vuorotellen juoksutusaitaukseen. Tai lähinnä tytöt vuorottelivat, ja näin Rilla sai nauttia lajitovereiden seurasta ajoittain, ilman pelkoa siitä että Ressi sitä tulisi hätyyttämään. 



Koskapa siskollani oli yksinäinen Veeti kani, päätimme yhteistuumin että Rilla saisi muuttaa asustelemaan Veetin kanssa. Veeti oli kuitenkin katsroimaton uros, tuli sen kastroiminen ajan kohtaiseksi. Valitettavasti Veetin kastroimista seuraavana yönä Rilla menehtyi ja aamuilla jouduin kohtamaan surunäytelmän. Yllättävän koville otti huomata, että "laumasta" puuttui nyt yksi kani, etenkin kun edessä oli vielä lenkki koirien kanssa ja kokonainen työpäivä. 




Eihän siinä auttanut muu kuin ottaa itseään niskasta kiinni, siirsin Rillan pahvilaatikkoon ja vein pahvilaatikon kahden oven taakse ulkosaunaan odottamaan iltaa. Päivä tuntui pitkältä ja raskaalta, kyyneleet olivat karata poskille  moneen kertaan. 



Rillasta ei koskaan tullut minulle mitään "lempparikania" se oli luonteeltaan melko itsenäinäinen, toisaalta arka ja pidättyväinen. Se eli ja oli onnellisimmillaan silloin, kuin sai vain olla, eikä nauttinut pakollisista käsittelyistä lainkaan. Koskapa minusta jokainen meistä, niin eläin kuin ihminenkin on yksilö, niin halusin kunnioittaa tämän kanin omaa tilaa siinä määrin, että en juurikaan käsitellyt sitä pakollisia hoitotoimenpiteitä lukuunottamatta. Kani sais siis elellä ja oleskella oman mielensä ja tahtonsa mukaan siinä määrin, kuin se oli mahdollista. 




Menetyksen aiheuttama isku ja puristus rinnassa oli kuitenkin todellinen. Kani oli kuulunut laumaan, tehdyt siitä kokonaisen, ollut läsnä jokapäiväisessä elämässä ja ilahduttanut kauniilla ulkonäöllään. 


Päätin kaivaa kanille haudan kuusiaidan lähettyville, sen hiljaisuuteen ja rauhaan. Ajatus kuitenkin karahti kiville kirjaimellisesti. Liekö maata kaivettu 30 cm, kun peruskallio tuli vastaan. Ei auttanut muu, kuin niellä katkerat kyyneleet ja keksiä hautapaikka muualta. Lopullisen leposijansa Rilla sai omenapuun alta, kohdasta jossa juuret eivät vaikeuttaneet kaivamista. Kohdasta, jonka ohi tulee kuljettua päivittäin. 




Katkerin pala Rillan menehtymisestä koituin kuitenkin sisareni nieltäväksi. Hän koki leikkauttaneensa Veetin turhaan ja näin ollen aiheuttaneensa omalle kanilleen turhaa kärsimystä ja stressiä. No ehkäpä hänen murhettaan hieman vähensi se, että kun saimme veljesten Riesan ja Veetin kemiat natsaamaan tarpeeksi hyvin, pääsi Veeti viettämään yhteiseloa nyt minun muiden kanieni kanssa. 




Aikansa Riesa ja Veeti selvittelivät arvojärjestys kysymystä ja sopu löytyi. Plösö vierasti kuitenkin uutta urosta melko pitkään ja  tämä ilmeni kanilauman nuorimmaisen jatkuvana väistelynä. Kani siis väistyi aina pois Veetin tieltä, eikä halunnut tämän "vieraan" kanin tulevan luokseen lainkaan. Ajan myötä tämäkin onneksi helpotti. 




Toukokuun puolivälissä jouduimme jälleen kohtamaan luopumisen tuskaa. Totesin Riesan tulleen polkunsa päähän ja melko huonovointisen ja kuntoisen oloinen kanin ei enää tarvinnut kärsiä kivuistaan. Raskainta tässä oli ehkäpä se, että joutui itse tekemään päätöksen, ellei sitä olisi tehty, olisi kani varmasti riutunut ja kuihtunut hiljalleen itsekseen pois. Minusta eläimiä voi joko rakastaa tavalla, jolloin niiden elämä on elämisen arvoista, tai sitten sillä itsekkäällä tavalla, että ne joutuvat elämään, vaikkei sille ole enää minkäänlaisia edellytyksiä. 




Kanin kunto huononi nopeasti ja lähes yhtä nopeasti tehtiin päätös sen lopettamisesta. Ehkäpä vain parikymmentä päivää aikaisemmin menehtyneen Rillan surutyö teki päätöksestä helpomman. En halunnut, että kani joutuu kärsimään vain siitä syytä, etten halua tai pysty siitä luopumaan. 

Riesalle kaivoimme haudan Rillan viereen. Siinä omenapuun alla ne saavat nyt kaikessa rauhassa levätä. Hiljainen surutyö jatkui, hyvin pienet yksinkertaiset päivittäin kohdattavat asiat muistuttivat menentyksistä. Joka kerran kun pupulaan meni, huomasi miten paljon sieltä puuttui. Vähiin käynyttä laumaa kuitenkin täydensi Veeti, paikka ei tuntunut aivan niin tyhjältä. 
Veeti oli kuitenkin siskoni kani ja meillä ilmeni hieman eriäviä mielipiteitä kanien hoidosta ja huolenpidosta ja etenkin siitä mikä on niiden hyvinvoinnin kannalta parasta. Siispä Veetin muuttaminen minun laumaani aiheutti hieman närää. 

Ensi alkuun meistä kumpikin hoiti kaneja omalla tavallaan, mikä käytännössä tarkoitti sitä, että minun piti käydä tarkistamassa tilanne aina sen jälkeen kun siskoni oli kanit hoitanut. Suurin syy  tähän oli se, että Veeti kanilla on koko elämänsä ajan ollut pellettiä tarjolla koko ajan ja jatkuvasti. Hyvin aktiivisena ja leikkaamattomana uros kanina, se kuitenkin pysyi hyvin hoikassa kunnossa siitä huolimatta ja osasi hyvin säännöstellä omia syömisiään. 

Minun kanini, erityisesti pohjattoman ahne Ressi söisivät itsensä pelleiteistä kipeiksi ja jos niillä olisi pellettiä jatkuvasti tarjolla, vähentäisivät ne heinän syöntiä melkoisesti. Tästä syystä ne saavat pellettiä hyvin rajoitetusti ja pieninä annoksina hieman vuoden ajasta riippuen kerran tai kahdesti vuorokaudessa. Heinää niillä on tietysti tarjolla koko ajan ja kesällä kerätään paljon vihreää luonnosta sen lisäksi. Muutenkin pyrin ruokkimaan niitä aina niillä hedelmillä ja vihanneksilla, mitä kulloisenakin vuodenaikana on "luonnollisesti" tarjolla. 

"Yhteinen sävel" kuitenkin löytyi ja pupujen hoito alkoi sujua ihan mukavasti. Kaikki oli hyvin, kesä parhaimmillaan, luonto kukki, haavat humisiat kallion päällä. No kuumahan toki oli, onneksi pupula kuitenkin sijaitsee varjoisalla ja hyvin rauhallisella paikalla, jonne aurinko ei pääse suoraan paistamaan ja paahtamaan ja lisäksi kaneilla on aina mahdollisuus vetäytyä sisätiloihin. Itse olin poissa muutaman päivän, vai asuinko jopa hetkellisesti koirien kanssa kaupungissa, en edes muista. 

Kotiin palatessa sain kuitenkin kuulla uudesta suru-uutisesta. Kanilauma oli jälleen yhden kanin köyhempi ja sisareni suru suunnaton. Hänen Veeti kaninsa oli löytynyt menehtyneenä ilman mitään selkeää syytä. Jälleen kerran kaivettiin hauta omenapuun alle, jo kolmas lyhyen ajan sisään. Ei varmasti kukaan olisi aikaisin keväällä uskonut, millainen menetysten kesä tästä tulisi.

Jos koskaan, niin nyt pupula tuntui todella tyhjältä. 
26.

Päivä alkoi hiljalleen pidentyä, valon määrä lisääntyä ja ensimmäiset vihreät korret työntyä näkyviin. Minulla on jo vuosien ajan ollut sellainen tapa, että alan kaneille keräämään vihreää heti sitä mukaa, kun ensimmäiset korret huomaan. 



Monesti vuohenputkienkin alkuja suorastaan kaivelen edellisvuotisten, maahan painuneiden heinänkorsien ja muiden lakastuneiden kasvien alta. Syy tähän on mielestäni hyvin yksinkertainen ja selkeä. Kun ruohoa ja vihreää alkaa keräämään luonnosta heti, kun sitä on saatavilla, joskin vielä hyvin niukasti, ei sitä voi vahingossa kerätä ensi alkuun liian suuria määriä. Näin kanit ehtivät totutella tuoreeseen, luonnosta kerättyyn ruohoon ja lehdeksiin varovasti, pikku hiljaa. Ja kun kevät saa talvesta lopullisen voiton ja vihreää alkaa pukkaamaan esiin kaikkialta, ovat kanit jo ehtineet tottua ulkoa kerättyyn vihreään askel kerrallaan. 



Ja vaikka ensimmäisten vihreiden kerääminen onkin välillä työlästä ja haastavaa, niin sitä mukaa kun vihreän määrä lisääntyy, käy se päivä päivältä ja viikko viikolta helpommaksi. Ja mikäs on sen mukavampaa kuin se, että kun vihreää löytyy joka paikasta, voi sitä jo huolettomasti kerätä kaneille monipuolisesti ja runsain määrin, pelkäämättä että niille koituisi siitä jotain haittaa.

Kun maa alkoi kuivua, eikä joka paika ollut enää aivan kurassa, siirsin kanien juoksutus aitauksen nurmipohjalle. Siellä ne saivat omaan tahtiinsa laiduntaa ja nauttia elämästään. 
25.

Talvi 2013-2014 ei ollut kovin luminen, itse asiassa lumitilanne vaihteli melko paljon. Välillä sitä ei ollut juuri lainkaan ja sitten yhtäkkiä maa saattoikin olla valkoisenaan. Kyllähän se onneksi sitten hetken aikaa pysyikin siellä maassa vuoden 2014 puolella. Meillä kanilauma sai jatkaa ulkoiluaan juoksutusaitauksessa läpi talven ja talvimyrsky kulki raivoten läpi Suomen maa, saivat meidän kanit paljon iloa sen tuhotöistä. 



Minulla oli useimmiten tapana päivänvalon aikaan tapahtuva ruokinta hoitaa samalla kun päästin kanit "jaloittelemaan" ja siitäkös kanit tykkäsivät. Heittomerkeissä tuo jaloittelu sana on siitä syystä, että kyllähän noilla kaneilla on melkoisesti liikkumatilaa ihan normaalistikin, vaikka jonain päivänä niitä ei ehtisikään päästää juoksentelemaan. Pelkästään jo niiden "häkissä" on nelitöitä enemmän, kuin monella muulla kanilla on liikkumatilaa koko elämänsä aikana.



Edellä mainitun myrkyn jälkeen kävin keräämässä kanien juoksutusaitaukseen lisää oksia. Kuvista ei varsinaisesti näe sitä, mutta sain kaneille aikaiseksi melkoisen "viidakon" ja ne olivat siitä kovasti innoissaan. Aina kun aitauksen järjestys hieman muuttui, oli kaneilla kiire ja tohina päästä kaikki paikat tutkimaan. Sama tapahtui myös pupulan sisustuksen suhteen. Niin innoissaan ne olivat muutoksista, että pyörivät jaloissa koko ajan siivouksen ja järjestelyn yhteydessä. Tässäpä nyt mutama kuva meidän pupujen "mäntyviidakosta"



Rehellisesti sanottuna minulle tuli yllätyksenä se, miten paljon kanit tykkäsivät tuosta männystä. Olin perin ajatuksena oli tuoda männyn oksat aitaukseen lähinnä näkösuojia ja piilopaikkoja, sekä hieman vaihtelua antamaan. Oksat tulivat kuitenkin hyödynnettyä myös kahdella muullakin tapaa. Kanit jyrsivät männykuorta omaksi ilokseen ja mahansa täytteeksi mielin määrin. Ja isoista oksista sai vielä nakerreltelun jälkeen hyvän kokoista polttopuuta kuivumaan. Onni on totisesti oma, monipuolinen pihapiiri. 


sunnuntai 5. lokakuuta 2014

24.

Kun kotipiha alkoi käydä liian pieneksi ja tutuksi keksimme lähteä pupujen kanssa läheisen pellon metsäsaarekkelle. Ja voi miten sieltä riitti iloa pitkäksi aikaa. Tosin ensi alkuun kaikkia hieman jännitti uusi ympäristö.

Jonkin verran siinä käytettiin sellaista tönimistaktiikkaa, että kuka sieltä nyt sitten ensimmäisenä joutuu lähteä laajaa maailmaa tutkimaan. Muutama hyppy pois päin ja heti takaisin kopan suojiin. Siitä sitten hiljalleen lähti, loikkaus kerrallaan.


Oli mielenkiintoista seurata miten kanit käyttäytyivät täysin vieraassa ympäristössä. Ja etenkin sitä, miten ne toivat yksilöinä ja yhteisenä laumana.


Loppujen lopuksi hieman yllättäin kaikista rohkeimmaksi osoittautui Rilla, vaikka pitkään vaikutti siltä että Ressi ensimmäisenä ylittää kynnyksen lähteä tuota koppaa kauemmaksi.


Ja niinhän siinä kävi, että Rilla lähti valloittamaan ensimmäisenä maailmaa.



Ressillä olisi kovasti tehnyt mieli lähteä Rillan jalan jäljille, mutta vielä mietitytti.


Plösökin alkoi näyttää merkkejä sen puolesta, että rohkea rokan syö.


Ja niinhän siinä kävi, että pitkän harkinnan jälkeen metsää haistelemaan uskaltautui muukin lauma, yksi kerrallaan.



"Metsäjänikset"


Taustalla Plösö ja etualalla melko hyvin maastoutuva Ressi.


Ressi.


Rilla ja lehti.


Ressi


Rilla


Plösö