Kesä 2018 alkaa kaartelemaan ja syyskautta kohti,
toisilla lomakausi vielä jatkuu.
Meillä sitä on määräaikaisen työsopimuksen loppumisen jälkeen
riitänyt jo pidemmän aikaa.
Mukava olisi pikkuhiljaa jo vähän keksiä,
että mitä ihmettä sitä haluaisi isona tehdä.
Tällä hetkellä tuntuu siltä,
että työllistyminen eläinalalla ei ole kovin realistista.
Siitä on kulunut jo vuosia aikaa,
kun olen alalla viimeksi työskennellyt
ja klinikkaeläintenhoitajan osaamisala
ei enää tunnu siltä unelmalta,
jota se aikanaan on ollut.
Kanin kannalta katsoen kesä on ollut,
noh miten sen nyt muotoilisi.
ainakin aika lämmin.
Liikkeellä se ole juurikaan jaksa olla muuta kuin varhain aamulla
ja illalla myöhään.
Ulkona sen on aina kotona ollessani saanut olla
aikalailla vapaasti. Aidattu takapiha mahdollistaa sen, että kani saa viettää
aikaansa siellä juuri niin paljon kuin haluaa.
Siellä ne viihtyvät, kuusi vuotta täyttänyt Plösö
ja kahdeksan vuotias Etna-koira.
Adja puolestaan viihtyy aina siellä, missä minäkin.
Plösö on aina ollut oman tiensä kulkija.
Ihminen on ollut sille vain käsi joka antaa ruokaa
ja toisinaan pakollisten hoitotoimenpiteissä pitää kiinni,
vaikka kani ei siitä pitäisikään.
Tämä kanihan eli ensimmäiset viikonsa vailla ihmiskontaktia,
se ei tiennyt ihmisistä,
eivätkä ihmiset tienneet kanin poikasesta.
Siispä se sai oleskella aikalailla pienenä lihavana villikanina elämänsä
ensimmäiset viikot, eikä se sen jälkeenkään ole juurikaan ihmisistä piitannut.
Kohta vuoden päivät se on elänyt elämäänsä yksin.
Se on asia, joka raastaa minua kahtaalle.
Yhdyskuntaeläimenä tiedän, että se kaipaisi lajitoverin seuraa.
Sillä oli hyvin läheinen suhde äitinsä kanssa,
ja kun tämä äkillisesti menehtyi
poika haki äitiään aika pitkään.
Pikku hiljaa se on kuitenkin tottunut ainoakaisen elämään
ja alkanut hakemaan jonkin verran kontaktia myös ihmiseen.
Silittelystä tai paijaamisesta se ei tykkää,
eikä juurikaan viihdy sylissä.
Se käy kuitenkin aika-ajoin tervehtimässä
tai ohimennen hieman tökkimässä .
Kesäpäivien kuumimpina hetkinä se on tykännyt maata tomaattien
takana varjossa,
kun sisä- ja ulkolämpötila ovat hyvin lähellä toisiaan on
käytännössä ollut ihan sama, onko se sisällä vai ulkona
ja jos kanilta kysytään, se menee mieluummin ulos.
Kun pilvet peittää auringon,
tai aurinko painuu mailleen, niin kanikin aktivoituu.
Tarkasti valikoiden se napsii ruohonkorren sieltä, toisen täältä
ja välillä pyrähtää pitkin, poikin pihamaata.
Ensi alkuun, yksin jäätyään
se lähinnä kyhjötti yksinään.
Surku tuli sitä katsella ja mielessä ajatus siitä,
että kovin on yksinäistä pienen kanin elämä.
Moneen kertaan mietin, että kaverin se tarvitsisi.
Samaan aikaan tiesin, ettei se ajatus ole realistinen.
Jokin aika ennen emänsä kuolemaa,
Plösö sairastui.
Itsekseni kuljeskellen pohdin sitä,
että lähdenkö sitä hoitamaan,
vai oliko jo aika luopua.
Ajattelin kuitenkin, että kun pojan hoitaa kuntoon,
sen äiti ei jää yksin.
Ja niinpä hoidettiin.
Vaan niinhän siinä kävi,
että kun poika oli saatu kuntoon,
tuli äidin vuoro lähteä.
Jos olisinkin päätynyt toiseen ratkaisuun,
ei minulla nyt olisi yksinäistä kania.
Eikä minun tarvitsisi tuntea syyllisyyttä siitä, että tämä kanin elää elämäänsä yksin.
Jos hankkisin sille lajitoverin,
olisi aina olemassa riski siitä, että uusi kani sarastuisi
sairauteen, jota Plösö oletettavasti kantaa.
Tai kävisi niin, että kun Plösön aika tulisi täyteen,
niin taas jäisi yksin kani.
Lapsena halusin kanin, enkä koskaan saanut.
Kerta toisensa jälkeen lainasin samat kirjat kirjastosta ja kirjoittelin ylös
minkälaisen kanin haluaisin.
Mitä se tarvitsisi, ja miten sitä hoitaisin.
Oikeastaan kaikkeni yritin ja tein sen eteen,
että kanin saaminen olisi mahdollista,
vaan eipä siihen mikään auttanut.
Moni muu sai kanin, minulta se jäi saamatta.
Ehkäpä siksi kun kanin saaminen tuli mahdolliseksi, minä sellaisen otin.
Ja myöhemmin totesin, että se tarvitsee lajitoverin.
Niin tuli ensin risteytyskani Riesa ja sille kaveriksi Ressi.
Kevään kuluessa laumaan muutti vielä Rilla, joka sai aika tulisen vastaanoton
ja pitkästä ja kärsivällisestä tottutamisesta huolimatta,
Ressi oli tiukasti sitä mieltä, että niiden kahden kanin tiimi oli jo täydellinen.
Kun päädyin hankkimaan laumaan vielä yhden kaninpoikasen lisää,
meni Ressin pasmat siinä määrin sekaisin että hetken kuluttua
minulla oli neljä sulassa sovussa elävää kania.
Aika pitkä matka on siitä kuljettu
ja aikojen saatossa viimeiselle matkalle saateltua jo kaikki neljä.
Jäljelle on jäänyt viimeinen,
Ressin poika joka sai alkunsa
minun tietämättäni.
Harmi siitä oli tarkoitus tulla,
ja aika paljon harmia se löytymisensä jälkeen minulle aiheutti,
vaan eipä siitä Harmia koskaan tullut.
Se oli lihavin kaninpoikanen, jonka koskaan olin nähnyt,
ja minä olin nähnyt niitä paljon.
Ensimmäinen sana, joka poikasen löytymisen jälkeen tuli
oli Plösö.
Ja Plösöhän siitä poikasesta tuli.
Siitä kesästä on kulunut kuusi vuotta, ensimmäisen kanin tulemisesta
jo paljon kauemmin.
En tiedä,
kun Plösöstä aika jättää, tuleeko minulle kania enää.
Siinä yritän kuitenkin pysyä lujana,
että vaikka joskus niin paljon mieli tekisikin,
Plösön aikana minulle ei uutta kania enää tule.
