lauantai 2. elokuuta 2014

2.

Haaveilin koko ikäni kanista, oikeastaan heti sen jälkeen kun opin ymmärtämään sen, että muillakin ihmisillä on kaneja lemmikkeinä. Koira meille tuli 1993 minun ollessani reilusti yli neljän, mutta kuitenkin huomattavasti alle viiden vanha. Ala-aste ikäisenä, heti sen jälkeen, kun opin lukemaan, lainasin kirjastoautolta kaikki mahdolliset eläimiin liittyvät kirjat. 




Olisinko ollut toisella tai kolmannella luokalla, kun ystäväni sai kaksi kania. Osku ja Orvokki olivat nimistään huolimatta molemmat tyttö kaneja, Oskua kutsuttiin Oskuksi, vain koska ystävni pikkuveli olisi halunnut tyttö kanin sijaan poika kanin. Yhdessä ystäväni kanssa opettelimme hoitamaan kaneja ja lapsuuden innolla pidimme kaneille jopa ristiäiset. 



Myöhemmin toisetkin ystäväni saivat kaneja, kaksi valkoista maatiaista. Söpöistä pienistä kanin poikasista kasvoi pian suuria punasilmäisiä kaneja ja samanlaiset kanit muuttivat näiden ystävieni naapuriinkin asumaan. Serkuillammekin oli kaksi tällaista valkeaa maatiaiskania, Tuhkimo ja Lumikki olivat molemmat nimistään huolimatta poika kaneja, jotka jouduttiin erottamaan toisistaan niiden saavuttaessa sukukypsyyden ja kun ne eivät enää tulleet keskenään toimeen. 



Pyysin, anelin, vaadin, kiukuttelin, suostuttelin, mutta vanhempani eivät suostuneet. Olimme yhden kaverini kanssa jopa valmiita järjestelyyn, jossa kanit asuisivat heidän luonaan ja minä kävisin niitä hoitamassa. Siitä huolimatta lupaa kanin ottamiseen ei koskaan tullut. 



Lopulta 2010 elämääni saapui Riesa kani. Riesa oli kääpiöluppakorvan ja leijonanharjaskanin risteytys, joskin hyvin paljon kääpiöluppakorvan näköinen ja oloinen kani. 



Riesa syntyi 17.7.2009 ja muutti minulle kodinvaihtajana, kun se ei enää tullut toimeen veljensä kanssa. Jo silloin kun päätin Riesan ottaa luokseni asumaan tiesin, että en koskaan tulisi sulkemaan sitä pieneen häkkiin.Oin ja olen edelleen ehdottomasti sitä mieltä, ettei kania ole luotu elämään pienessä häkissä. 



Elämä Riesan kanssa ei lähtenyt kovinkaan kivuttomasti alkuun. Olin rakentanut sille hienon aitauksen makuuhuoneeseeni niin, että aitaus vei yli puolet siitä tilasta. Lattian suojaksi olin keksinyt laittaa koko aitauksen pinta-alueelle pahvia. Tämä ei kuitenkaan osoittautunut kovin viisaaksi ratkaisuksi, koska Riesa vietti yökaudet pahvia nakerrellen, mikä taas vaikeutti minun unensaantiani ja nukkumistani.



Riesa oli todella hauska kani, kun se oli sopeutunut uuteen elämään luonani ja siihen, ettei sen kumppani enää ollutkaan kani, vaan koira ja ihminen. Riesa alkoi seuraamaan meitä moneen paikkaan. Naapurustossa se aiheutti melkoista ihmetystä, kulkiessaan koiran perässä myös lenkillä. Kulkiessamme kävelyteitä pitkin, se syyllistyi useita kertoja liikenteen vaarantamiseen, koska se häiritsi niin paljon autolla ajavien ihmisten keskittymistä itse asiaan, eli siihen ajamiseen. Ja täytyy kyllä myöntään, että oli sitä itselläkin useasti hymy herkässä, kun seurasi lenkillä, miten koira ja kani haistelivat samat hajut. Koira edellä ja kani perässä. Joku sitä kerkesi erään lenkin aikana fretiksikin luulla ja juoksi peräämme ihmettelemään, mikä siellä koiran perässä oikein kulkee. 



En osaa sanoa, vieläkö Riesa kulkisi kanssamme lenkeillä, ellen olisi päättänyt hankkia sille seuraksi omaa lajitoveria. Toisaalta tilanne muuttui myös niin, että Riesan lajitoverin tulemisen jälkeen, minulle muutti asumaan myös toinen koira, eli näin ollen kaneja ei enää tullut otettua lenkille mukaan, sillä silloin muuttuvia tekijöitä olisi ollut aivan liikaa. 



2.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti