9. 

Vaihdoimme kanien kanssa asuinpaikkaa ja samalla ne saivat muuttamaan sisätiloista ulos turvalliseen aitaukseen. Omakotitalon pihaan oli juuri alettu rakentaan uutta autotallia ja sen perustuksia varten kaivettu maa oli jätetty isoksi multakasaksi talon pihaan. Meidän muuttomme aikoihin kasa oli ihanasti ruohottunut ja niinpä päätin aidata sen kaneja varten, niin että ne pääsisivät sinne päivittäin jaloittelemaan ja laiduntamaan. 

Päätin ryhtyä nopealla aikatalululla tuumasta toimeen ja niinpä virittelin aidan multakasan ympärille. Kiersin aitauksen ympäri kerta toisensa jälkeen ja pyrin tilkitsemään kaikki mahdolliset kolot maan ja  verkon välistä. Aita ei ollut perin korkea, eikä aitausta katettu, mutta kaneja oli tarkoitus ulkoiluttaa siinä vain valvotusti ja näin tapahtui.

Virittelin multakasan toiselle laidalla melko suuren suojapaikan kaneille, niin että ne pääsisivät sinne auringolta suojaan. Kanit olivat innoissaan uudesta aitauksestaan ja nauttivat sydämensä kyllyydestä "vapaudesta". Ja mikä parasta, Ressi sai kaivaa sydämensä kyllyydestä niin, ettei tarvinut pelätä sen kaivavan itseään ulos aitauksesta. Kani nimittäin kaivoi aina multakasan "sydäntä" päin, eli kaikki sen kaivavat onkalot veivät aidoista pois päin, eivät aitoihin päin. 

Ihmisten lisäksi kanien hyvinvointi valvoi koira jos toinenkin. Aina silloin tällöin joku kaneista löysi aitauksesta reitin pois ja lähti rohkeasti laajentamaan reviiriään. Etenkin saksanpaimenkoira Roni kunnostautui kani vahtina, se seurali karanneen kanin liikkeitä kauempaa ja osasi aina kertoa meille missä karkulainen oli. 

Kanit saivat ulkoilla useita tunteja päivässä ja jos näin ei ollut, niin niille kerättiin tuoretta ruohoa aamulla ja illalla. Kaiken kaikkiaan uskon, että kanini elivät elämänsä parasta aikaa, nauttien Suomen kesästä. 

8.

Muutto

Toukokuussa muutimme maalle. Olin jo huhtikuussa alakanut rakentaa "pupulaa", jonne kanit saisivat muuttaa asumaan. Pupula valmistui piharakennuksen päätyyn. Se oli kaikin puolin turvallinen aitaus ja tarkoitus oli pitää kaneja siellä ympäri vuorokauden. Peltikatto esti mukavasti vesisateen pääsyn aitaukseen ja pohjaverkot puolestaan kanien kaivautumisen pois. 

Olipa aitauksessa vieläpä lämpöeristetty koppikin, jos yöllä olisi muuten liian viileää. Kanit olivat innoissaan uudesta kodistaan, tuntui siltä kuin ne jaksaisivat loputtomasti kiertää uutta häkkiään ympäri ja tutkia joka nurkkauksen uudelleen ja uudelleen. 

Ja mikä parasta, sain rakennettua oikean pupujen paratiisin, josta ne pääsivät nauttimaan valvotuissa olosuhteissa, uskollisten kanivahtien ja  ihmisten valvovien silmien alla. 

7.

Huhtikuu 2011

Kevät saapui kohisten ja kanit pääsivät vihdoin ulkoilemaan pidempiä aikoja. Tosin kanit joutuivat tyytymään ulkoiluun soralla, kun nurmikolla oli vielä osittain lunta, tai sitten se oli märkää. 

Sitten hieman kuva saastetta meidän keväästämme 2011. Eritisesti Riesalla oli silloin karvanlähtö pahimmillaan, joten se on hieman rähjäisen oloinen. 

Töissä oli syntynyt ja kasvanut ihania pieniä ranskanluppakorvakanin poikasia ja kani kuume nousi jälleen pilviin. No onneksi sitä helpotti sitä, että sain arkipäivisin poikasia käsitellä ja hoitaa siinä määrin, että pystyin pitämään itseni kurissa, eikä kani lauma kasvanut entisestään. 

Tällaisia söpöläisiä siellä oli kasvamassa 

Ja kun poikaset vielä vähän kasvoivat, alkoi kiusaus olla ylivoimainen...

Tällä kertaa päätin kuitenkin tyytyä neljän kanin laumaani, sillä olin useampaan kertaan päässyt vierestä seuraamaan sitä, miten hankalaa tiiviseen laumaan oli saada solahtamaan uutta kania. Toisinaan jopa mahdotonta, enkä halunnut päätyä siihen tilanteeseen, että harmoninen rauha meidän laumastamme pääsisi hajoamaan. Ja kyllähän niissäkin ihan hoitamista riitti. Joskus laskeskelin sitä, kuinka monta kynttä minulla oli kynsien leikkaus päivänä leikattavana ja määrä oli aikamoinen. Tuolloin leikattavien kynsien määrä oli 108, mutta onneksi niin koirat kuin kanitkin olivat tottuneet siihen, että kynsien leikkaus on meillä sellainen asia, josta ei liiemmälti keskustella :)

6.

Arkipäivästä elämää...

Kanit asuivat meillä sisällä, minun makuuhuoneessani, jonne niille oli rakennettu iso aitaus kompostiverkko elementeistä. En nyt tarkkaan niiden mittoja muista, mutta olisiko yksi elementti jotain 80 cm x 90 cm. Kolme kaneista olivat kääpiökokoisia ja niille aitauksen korkeus riitti loistavasti. Ne eivät edes koskaan viitsineet yrittää karata. Rintintinin kasvaminen ja aikuiskoon saavuttaminen kuitenkin loivat pienimuotoisia uusia haasteita. Kanin ei tarvinut kuin nousta aitaa vasten ja hypähtää kerran, niin se pääsi aidan yli. 

Ei se minua oikeastaan haitannut että kani karkaili, sillä se palasi aina kiltisti takaisin aitaukseen. Itse asiassa kani oli niin fiksu, että se oli aina kiltisti aitauksesta, kun minä tai joku kämppiksistäni palasimme kotiin. Ainoastaan siellä täällä lattialla lojuvat papanat paljastivat sen käyvän luvattomilla retkillään. 

Viimeinen tikki kuitenkin tuli aikanaan vastaan, kun yksi kämppiksistäni jäi kotiin sairastamaan. Kun asunto oli aamun jälkeen hiljentynyt ja minäkin lähtenyt koirien kanssa töihin, totesi kani tilaisuutensa jälleen tulleen. Sujuvasti se ylitti 80 cm korkean aidan ja lähti seikkailemaan. 

Lopulta kani päätyi tuon nukkuvan kämppikseni vuoteen alle, hiippaili siellä menemään, kunnes rysähti. En tiedä kumpi säikähti enemmän, sängyn alla hypähtänyt kani, vai ystäväni joka heräsi sängyn alta kuuluneeseen kolahdukseen. 

Varmasti säikähdys ja järkytys oli valtava molemmille, kanille joka luuli olevansa "yksin" kotona, niin että seikkaileminen olisi turvallista ja ystävälleni, jolla ei ollut aavistustakaan siitä, mikä hänen sänkynsä alla kolisteli. Tulimme siihen lopputulokseen, että myös jättiläiskani saisi pysytellä jatkossa aitauksessa, kun me muut olisimme poissa kotoa. Kovasti pohdiskelin sitä, kuinka korkeaksi aitaus pitäisi muuttaa, että Rintintin pysyisi sen siällä. Lähdin liikkeelle siitä, että käänsin jokaisen kompostiverkko elementin toisin päin, eli niiden leveydeksi muuttui 80 cm ja korkeudeksi 90 cm. 

Yllätyin positiivisesti, kun se riitti. Vain 10 cm korotus aitoihin riitti kertomaan tuolle nuorelle ranskanluppakorva kanille, että sen tulisi pysyä aitauksessa, kunnes minä päättäisin sen päästää sieltä pois. Helpotus oli melkoinen ja sillä erää kanin omatoimiset seikkailut päätyivät siihen. 

Elämä neljän kanin ja kahden koiran kanssa ei aina ollut ihan niin harmoonista, kuin sitä saattaisi kuvitella. Koirat tulivat kanien kanssa hyvin toimeen, ei siinä mitään ongelmaa ollut. Ongelma oli lähinnä siinä, että kanit asuivat makuuhuoneessani ja olivat aktiivisia myös yö aikaan. Niiden tavallinen liikuskeleminen, syöminen ja pomppiminen ei häirinnyt. Lähinnä häiriötä aiheutti Ressi, suunnattomalla kaivelemisen tarpeellaan. Kani halusi kaivaa ja kaivaa ja kaivaa, ja kaivelun kohde oli vessa laatikko. Yöllä tuo kaivelemisen ääni tuntui melko kovalta, ja päätin opettaa kanin olemaan kaivelematta sisällä. 

Kun kani alkoi kaivaa, nousin ylös ja kielsin sitä. Kani lopetti ja siirtyi muualle ja minä palasin nukkumaan. Sama tilanne toistui monta kertaa yössä, ja koirista vanhempi alkoi yllättäin minun kanssani komentamaan kania. Kun ensimmäiset ruopaisujen äänet kuuluivat, minä nousin ylös, mutta koira oli nopeampi. Se hypähti sängyltä alas, käveli aidalle ja haukahti kerran. Ressi lopetti kaivamisen ja koira palasi takaisin nukkumaan. Sama toistui taas useita kertoja yössä, kani alkoi kaivaa ja koira kävi kieltämässä. Pian sen ei enää tarvinnut haukahtaa, riitti kun se vain hypähti sängyltä alas ja Ressi ymmärsi yskän. 

Olin tilanteeseen enemmän kuin tyytyväinen. Ressi lopetti kaivelemisen yö aikaan, minun ei enää tarvinut jatkossa aloittaa aamuja siirtämällä vessalaatikon sisältöä takaisin laatikkoon ja kani pääsi kuitenkin toteuttamaan itseään ulos päivä aikaan. Ja jos kani joskus yrittikin sisällä kaivella, niin minun ei enää tarvinnut puuttua siihen tilanteeseen, koira hoiti sen puolestani. 

Toisaalta jouduin opettamaan koiralle sitten sen asian, että kanin kaivaminen ulkona oli sallittu asia. Ensi alkuun se nimittäin puuttui hyvin kärkkäästi siihenkin, kun kyseinen kani alkoi ulkona kaivamaan. 

Minun ja kanien yhteiselämää varjosti myös muuan seikka. Olin todennut jo vuosia sitten olevani allerginen heinälle ja tarkemmin sanottuna timoteille. Lähinnä asia oli tullut ilmi tehdessäni hommia hevostallilla ja etenkin heinäpellolla. En ehkäpä ajatellut asiaa ihan loppuun asti, kun tilasin "heinämieheltä" kaneille syksyn tullen heinää. Tulevaa talvea ajatellen päätin tilata heinää reilusti, etenkin kun läheisen eläinkaupan heinien hinta tuntui aikas suolaiselta. 

No mikäs siinä tilaus lähti ja otettiin vastaan ja pian pihaan ilmestyikin paketti auto, josta minulle luovutettiin 30 kg heinää. Mitäs minä ajattelemattomasti tein, kiikutin kaiken 30 kg heinää makuuhuoneeseeni. Jippii... 

Arvata saatta, että allerginen nuha ilmestyi kuvioihin melko nopeasti, myöskään silmien kutina ei tuntunut rauhoittuvan lainkaan ja kun paljain käsin täytin kanien "heinäseimeä" niin myöskin käteni reagoivat heinän kosketuksesta. 

Lisäksi kanien karvan lähtö oli aivan päätä huimaavaa, karva hyvin kevyttä ja tuntui löytävän aina jotain kautta tiensä minun hengitysteihini. Enpä kani-innostuksen vallatessa ja kani laumaa kasvattaessani ollut hetkeäkään kuvitellut, että saattaisin hankaloittaa omaa elämääni melkoisesti. 

No onneksi en ole luonteeltani mikään luovuttaja tyyppi, sitkeästi kahlasin läpi talven, allergia oireista huolimatta. Ja vähenihän se heinäkin, päivä päivältä enemmän :) 

Tuntui siltä, ettei Rintintinin kasvu pysähdy koskaan, tai ehkä se vain näytti siltä, kun toiset kanit, etenkin Ressi olivat niin pieni kokoisia. Rintintinin kynnetkin olivat niin paljon isommat ja vahvemmat, kuin toisilla kaneilla. 

Kukaan kaneista ei ollut varsinainen syli kani, vaikka ne melko seurallisia muuten olivatkin. Siivosin kanien vessan ja lakaisin kaikki ylimääräiset roskat pois päivittäin. Vessaa siivotessa, pieni sisukas Ressi hypähti monesti syliin, ja tykkäsi kiivetä myös selkäni päälle istuksimaan, kunhan se oli sen omaehtoista toimintaa. Ressi oli hyvin pieni, sisukas, rohkea ja reipas kani. Se jos kuka uskalsi käskeä koiraa väistämään, jos koira sattui sen tiellä olemaan. Ja jos koira ei sattunut väistämään, niin kani hävyttömästi kulki sen yli. 

Kaikki on hyvin suhteellista, mutta oman mittapuuni mukaan heinää meillä kului paljon. Olihan se kanieni pää ravinnon lähde ja yritin pitkään löytää sellaisen heinän ruokinta automaatin, josta sitä menisi haaskuun mahdollisimman vähän. Eläintarvike liikkeistä ei löytynyt meidän kokoonpanolle sopivaa "seimeä", sillä jos seimi oli avonainen, niin Ressi hyppäsi sen päälle syömään ja papanoi samalla heiniin. Toisaalta ne olivat myös niin pieniä, että niihin sai olla lisäämässä heinää koko ajan.

Lopulta virittelin kuvissa näkyvän ison ja korkean "maljakon" josta heinää ei juurikaan mennyt haaskuun, eikä ollut riskinä sitä, että se pääsisi työpäivän aikana loppumaan. Ressikään ei enää onnistunut pääsemään heinän sekaan ja näin heinä pysyi puhtaana ja syömäkelpoisena pidempään. 

Kun aloitin kanien pitämisen, söivät ne ensi alkuun Genesis nimistä ruokaa. Se näytti toimivan ihan hyvin, ainakin noiden pienempien kanien kanssa. Kun lopulta olin tehnyt päätöksen siitä, että otan itselleni myös ranskanluppakorva kanin, päätin kysellä vähän kokeneemmilta ihmisiltä, mitä ruokaa sille pitäisi syöttää, niin että sen kasvu ja kehitys olisi turvattu parhaalla mahdollisella tavalla. 

Eläinkauppiaan ja erään kasvattajan suosituksesta siirryin Hobby plussaan, jota kannoin kotiin kymmeniä kiloja kerrallaan. Tuo ranskanluppakorva tarvitse ravintoa ja energiaa kasvamiseen huomattavasti enemmän, kuin itseään monta kertaa pienemmät kanit, ja siksi jouduin järjestämään kanien ruokailut niin, että Rintintin söi erikseen. Erityisesti Ressi tuntui olevan äärettömän ahne ja sillä tuntui olevan pohjaton maha, mitä pelleteiden suhteen tuli, enkä halunnut päästää sitä lihomaan. 

Jos Ressi sai itse päättää, se tuli ruokakupille heti kun se kolahti ensimmäisen kerran, pysytteli siinä kunnes kaikki muut olivat syöneet ja jäi vielä siihen senkin jälkeen. Ja kun se oli syönyt mahansa täyteen, jäi se ruokakupin viereen vahtimaan, ettei vain kukaan söisi sen eväitä. Joten vaikka kanilauman yhteiselo oli hyvinkin sopusointuista ja rauhallista, sai Rintintin alkaa syömään suljetun portin takana, yksin. 

5.

Työskentelin pidempään eräällä tilalla, jossa koirien lisäksi kasvatettiin myös ranskanluppakorva kaneja. Olin hoitanut ja saatellut syntymästä maailmalle asti useita poikueita, enkä oikeastaan koskaan ollut ajatellut ottavani itse sellaista kania. Sitten tapahtui kuitenkin jotain mikä muutti mieleni, ihan täysin. 

Syntyi poikue, jossa oli tällaisia suklaan ruskeita poikasia muutama. Ihailin niitä päivittäin, seurasin miten ne kasvoivat ja kehittyivät ja lähtivät maailmalle. Syntyi toinekin poikue jossa oli kolme tällaista saman väristä poikasta. Tiesin olevani mennyttä miestä, tai naista, ihan miten vaan. Pääsin jälleen seuraamaan poikasten kasvua ja kehitystä, ihan syntymästä asti. Seurailin miten niiden luonteet kehittyivät ja kun poikaset tulivat luovutus ikään, ilmoitin työnantajalleni vieväni niistä yhden mukanani kotiin. 

Näin elämääni saapui neljäs ja viimeinen kani, Rintintin.

Rintintin oli luonteeltaan hyvin lunkki, mikään ei tuntunut hetkauttavan sitä, ei sitten kerrassaan mikään. Kun toin sen kotiin, oli sielä kolmen kanin hieman eripurainen lauma. Vein kaikki kanit ulos ja pistin ne samaan aitaukseen. Siltä seisomalta, Ressi unohti erimielisyytensä Rillan kanssa ja kohdisti kaiken mielipahansa, tarmonsa ja inhonsa Rintintiniin. Ressi oli joutunut hyväksymään sen, ettei Rilla katoaisi mihinkään ja katkerana se joutui nielemään senkin, ettei sitä itseään suurempaa, joskin huomattavasti nuorempaa Rintintiniä voinut vähempää kiinnostaa, se ettei Ressi siitä pitänyt. Kerta toisensa jälkeen Ressi yritti horjuttaa tuon jättiläisen mielenrauhaa, mutta tämä kani siirtyi vain hieman ja jatkoi ruohon syömistä. Lopulta Ressin ei auttanut muu, kuin hyväksyä tilanne ja jatkaa elämää nyt neljän kanin laumassa. 

Rintintinin tulon jälkeen meidän laumaamme laskeutui rauha. Lähtötilanne oli muuttunut melkoisesti, pikku hiljaa kuin varkain. Ensin minulla oli pari vuotta koira, sen jälkeen kotiini muutti nuori uros kani, joka tarvitsi lajikumppanin. Pian huomasin varanneeni koiran pennun ja kun kaikki ei siinä mennyt ihan suunnitelmien mukaan, lennätettiin minulle lopulta pentu meren takaa. Tämän jälkeen laumani kasvoi viellä kahdella muullakin kanilla ja niin meitä nukkui pian yhdessä makuuhuoneessa melko monta eläjää. 

Koirien ja kanien yhteiselo oli melko rauhallista, itse asiassa huomattavasti rauhallisempaa kun saattaisi uskoa olevan neljän kanin ja kahden koiran, sekä puolen kymmenen ihmisen kimppakämpässä olevan. Totta kai koirat olivat kiinnostuneita kaneista, mutta oppivat sen, ettei niitä saanut ajaa, tai kiusata. Lopulta kävi niin, että itse kaneja enemmän, ne olivat kiinnostuneita niiden papanoista ja kanien murkinoista. Heinä ei koirille maistunut, mutta sen sijaa pelletti sekä ehdottomasti kuivattu leipä ja porkkanat tuntuivat olevan etenkin tuon nuorimman koiran suurinta herkkua. 

2.

Haaveilin koko ikäni kanista, oikeastaan heti sen jälkeen kun opin ymmärtämään sen, että muillakin ihmisillä on kaneja lemmikkeinä. Koira meille tuli 1993 minun ollessani reilusti yli neljän, mutta kuitenkin huomattavasti alle viiden vanha. Ala-aste ikäisenä, heti sen jälkeen, kun opin lukemaan, lainasin kirjastoautolta kaikki mahdolliset eläimiin liittyvät kirjat. 

Olisinko ollut toisella tai kolmannella luokalla, kun ystäväni sai kaksi kania. Osku ja Orvokki olivat nimistään huolimatta molemmat tyttö kaneja, Oskua kutsuttiin Oskuksi, vain koska ystävni pikkuveli olisi halunnut tyttö kanin sijaan poika kanin. Yhdessä ystäväni kanssa opettelimme hoitamaan kaneja ja lapsuuden innolla pidimme kaneille jopa ristiäiset. 

Myöhemmin toisetkin ystäväni saivat kaneja, kaksi valkoista maatiaista. Söpöistä pienistä kanin poikasista kasvoi pian suuria punasilmäisiä kaneja ja samanlaiset kanit muuttivat näiden ystävieni naapuriinkin asumaan. Serkuillammekin oli kaksi tällaista valkeaa maatiaiskania, Tuhkimo ja Lumikki olivat molemmat nimistään huolimatta poika kaneja, jotka jouduttiin erottamaan toisistaan niiden saavuttaessa sukukypsyyden ja kun ne eivät enää tulleet keskenään toimeen. 

Pyysin, anelin, vaadin, kiukuttelin, suostuttelin, mutta vanhempani eivät suostuneet. Olimme yhden kaverini kanssa jopa valmiita järjestelyyn, jossa kanit asuisivat heidän luonaan ja minä kävisin niitä hoitamassa. Siitä huolimatta lupaa kanin ottamiseen ei koskaan tullut. 

Lopulta 2010 elämääni saapui Riesa kani. Riesa oli kääpiöluppakorvan ja leijonanharjaskanin risteytys, joskin hyvin paljon kääpiöluppakorvan näköinen ja oloinen kani. 

Riesa syntyi 17.7.2009 ja muutti minulle kodinvaihtajana, kun se ei enää tullut toimeen veljensä kanssa. Jo silloin kun päätin Riesan ottaa luokseni asumaan tiesin, että en koskaan tulisi sulkemaan sitä pieneen häkkiin.Oin ja olen edelleen ehdottomasti sitä mieltä, ettei kania ole luotu elämään pienessä häkissä. 

Elämä Riesan kanssa ei lähtenyt kovinkaan kivuttomasti alkuun. Olin rakentanut sille hienon aitauksen makuuhuoneeseeni niin, että aitaus vei yli puolet siitä tilasta. Lattian suojaksi olin keksinyt laittaa koko aitauksen pinta-alueelle pahvia. Tämä ei kuitenkaan osoittautunut kovin viisaaksi ratkaisuksi, koska Riesa vietti yökaudet pahvia nakerrellen, mikä taas vaikeutti minun unensaantiani ja nukkumistani.

Riesa oli todella hauska kani, kun se oli sopeutunut uuteen elämään luonani ja siihen, ettei sen kumppani enää ollutkaan kani, vaan koira ja ihminen. Riesa alkoi seuraamaan meitä moneen paikkaan. Naapurustossa se aiheutti melkoista ihmetystä, kulkiessaan koiran perässä myös lenkillä. Kulkiessamme kävelyteitä pitkin, se syyllistyi useita kertoja liikenteen vaarantamiseen, koska se häiritsi niin paljon autolla ajavien ihmisten keskittymistä itse asiaan, eli siihen ajamiseen. Ja täytyy kyllä myöntään, että oli sitä itselläkin useasti hymy herkässä, kun seurasi lenkillä, miten koira ja kani haistelivat samat hajut. Koira edellä ja kani perässä. Joku sitä kerkesi erään lenkin aikana fretiksikin luulla ja juoksi peräämme ihmettelemään, mikä siellä koiran perässä oikein kulkee. 

En osaa sanoa, vieläkö Riesa kulkisi kanssamme lenkeillä, ellen olisi päättänyt hankkia sille seuraksi omaa lajitoveria. Toisaalta tilanne muuttui myös niin, että Riesan lajitoverin tulemisen jälkeen, minulle muutti asumaan myös toinen koira, eli näin ollen kaneja ei enää tullut otettua lenkille mukaan, sillä silloin muuttuvia tekijöitä olisi ollut aivan liikaa. 

2.