Kertomuksia kaninkolosta, ei synny enää uusia. 

Jäljellä ovat vain muistot eletystä elämästä. 

Rintintin, ranskanluppakorvakani 

2010 - 2011

Lauma. 

Riesa, Ressi, Rilla ja Rintintin. 

Ressi 

Riesa ja Rilla

Plösö

Rilla, kääpiöluppakorva

13.6.2010 - 29.4.2014

Riesa, risteytyskani

(leijonanharjas, kääpiöluppa)

17.7.2009 - 15.5.2014 

Ressi, Rilla, Riesa

Rilla, Ressi, Riesa

Veeti, risteytyskani

(leijonanharhas, kääpiöluppakorva)

17.7.2009 - 2014

Ressi, risteyskani

(hermeliini, kääpiöluppa)

05.02.2010 - 19.08.2017

Plösö, risteyskani

(hermeliini, kääpiöluppakorva, leijonanharjas)

03.07.2012 - 29.3.2019 

Saksanpaimenkoirakoira Roni 

Riesa, Ressi, Plösö ja Rilla. 

Olen kuullut sanonnan, jossa sanotaan näin : "keho on mielen muisti."

Minun piti muutama viikko sitten tehdä päätös, jonka olin tiennyt olevan edessä jonain päivänä.

Kirjoitin ylös tuntemuksiani näin 29.3.2109


"Usein näin, mä mietin mielessäin. Mikä maailmassa pyörii väärin päin.

Voiko suuntaa vaihtamalla saada surut loppumaan..."


Aamulla tunnustin sen, minkä jo eilen päivällä tiesin. Keitin kahvit termariin, soitin puhelun ja lähdin koirien kanssa luontopolulle. Ihan niin kuin monesti aikaisemminkin vedet valuivat poskille. Huomasin sen oikeastaan vasta silloin kun yritin tarkentaa kiikareita ylilentävään hanhiparveen. Eihän niiden kyynelien sumentamilla silmillä mitään nähnyt.


Pellon yllä liiteli kaksi töyhtöhyyppää, jään päällä hypähteli västäräkki, pajukossa puikkelehti pajusirkku pariskunta ja kiuru räpiköi korkeuksissa liidellen .


Mietin aikaa, mennyttä ja tulevaa.

Kuluneita vuosia, yhtä unelmaa.

Aikanaan jo tiesin sen,

seuraa unelmia hetket kyynelten.

En luvannut paljon, sen verran vain,

että kun emme enää rinnakkain

jaksa tietämme käydä eteenpäin

minä kannan sinua sylissäin.

Niin lähdimme matkaan viimeiseen,

sait nukahtaa syliini lämpöiseen.

Minä katselin siitä rajalta,

oli edessä valo ja varjoja.


Vaikka päätöksen tekeminen ei olekaan helppoa, se on silti tehtävä ajallaan. Tuntui hullulta kävellä kani takin alla eläinlääkäriin ja itkeä kilon painoisen elukan takia. Itkeä, vaikka tiesi, että silä oli melkein 7 vuotta hyvää elettyä elämää takana päin Hullua tai ei, niin tällainen minä olen aina ollut, enkä aio muunlaiseksi muuttua.


Iltalenkin jälkeen lähdimme vielä koirien kansa ihailemaan tähtitaivasta. Lopulta palasimme kotiin, annoin koirille ruokaa ja kävelin ruokkimaan kania, jota ei enää ollut.


03.07.2012 - 29.03.2019

Kuusi vuotta ja reilut kahdeksan kuukautta.


Yön tullen minä seison portailla kuuntelemassa,

tähdet parveilevat puutarhassa

ja minä seison pimeässä.

Kuule,

tähti tipahti helähtäen!

Älä astu ruohikolle paljain jaloin:

puutarhani on sirpaleita täynnä.

-Edith Södergran-


Tein päätöksen aika nopeasti, kun alkoi tuntua siltä, että aika on. Onni oli se, että eläinlääkäri on ihan kivenheiton päässä. Siispä sain rauhassa käydä koirien kanssa lenkillä ja itkemässä luopumisen tuskaani pois. Eihän se lenkillä itketty itku kuitenkaan auttanut siinä vaiheessa kun puin kanille valjaat päälle viimeistä kertaa.

Olin yrittänyt syöttää sitä koko edellisen illan, koska näin, ettei se aamun jälkeen ollut syönyt mitään. Mietin aloittaisinko pakko ruokkimisen, se oikeastaan päätettiin minun puolestani. Ellei ruisku olisi hajonnut, olisin lähtenyt sitä vielä yrittämään. Illan aikana sain kanin syömään yhden pienen porkkanan verson, iltayöstä se ei enää suostunu syömään mitään ja halusi vain vetäytyä piiloon koko ajan. Aamu ei muuttanut sitä, sen verran tiesin, ettei minusta olisi seuraamaan sen hidasta hiipumista pois, enkä halunnut joutua siihen tilanteeseen, että edessäni olisi kanin hätälopetus.


Siispä varasin ajan ja lähdin kanin kanssa kävelemään kohti eläinlääkäriä. Totesin, että se kokee olevasa enemmän turvassa sylissäni takin alla, kuin pienenä kanina suuressa kuljetuskopassa. Tiesin, ettei se edes yrittäisi mihinkään karata, mutta varmuuden vuoksi puin sille valjaat päälle, naruakin oli mukana, 15 metriä. Hyvin se mahtui takin taskuun, koko kerä.


Sisään mennessä punnitsin kanin saman tien, edelliseltä käynniltä, toissakesältä sen paino oli tullut alas. Ei radikaalisti, mutta pieneksi eläimeksi ihan merkittävästi kuitenkin. Kani pääsi takaisin syliin, itketti.


Pääsimme sisään ja eläinlääkäriä odotellesasni juttelin hoitajan kanssa, vaikka tiesin, että saan luopumista tehdessäni itkeä, myös hoitaja sanoi sen ääneen. Kerroin, että tuntuu tyhmältä itkeä, kun tietää, että kanilla on ollut hyvä elämä ja että se on saamassa myös hyvän kuoleman, ei se surua ja luopumisen tuskaa kuitenkaan vähentänyt yhtään.


Eläinlääkäri antoi rauhoittavan ja sujautin kanin takaisin turvaan, se oli ihan rauhallinen koko ajan ja hetken kuluttua tunsin, että lääkeaine alkoi vaikuttaa. Ei se loppu ollut sen kummempaa, kuin koirankaan kanssa, onhan se ammatinvalinnan takia minulle tuttuakin tutumpaa. Kaikki tapahtu ihan yhtä rauhallisesti, kuin siihenkin asti. Sain jäädä vielä hetkeksi hyvästelemään. Kysyttäessä vastasin, ettei minulla siinä hetkessä ja tähän vuoden aikaan ollut kanille sopivaa hautapaikkaa, ensimmäisen kerran minulta lähti lemmikki yhteistuhkaukseen.


Siinä pöydällä ollessaan Plösö näytti pienemmältä kuin koskaan. Silitin vielä viimeisen kerran ja pyyhin kyyneleitä poskilta.


Kotiin päästyäni siivosin saman tien niin paljon kuin kerkesin. Halusin illalla palata kotiin, jossa olisi tilaa surra ja tehdä surutyötä.


Minä tiedän, ettei kania enää ole.

Mutta kun kuljen koirien kanssa keskellä kevättä ja näen miten vihreitä versoja alkaa työntyä esiin harmaan massan alta, huomaan ajattelevani, että niitä pitäisi kerätä kanille. Melkein 10 vuotta olen tehnyt niin, etsinyt lehtien alta kevään ensimmäisiä versoja ja kantanut niitä kotiin kaneille.


Vieläkin ruokkiesesani koirat, käännyn vaistonvaraisesti katsomaan, ilmestyykö kani kerjäämään. Kun leikkaan porkkanan päät pois, lähden viemään niitä kanille. Kun päästän koirat nauttimaan auringosta takapihalle, ajattelen miten pajlon kanikin siitä nauttisi.


Kertomuksia kanin kolosta blogissani olen kertonut, että en tiedä Plösön oikeaa syntymäpäivää. Eihän sellaisesta voi tietää, mitä ei edes tiedä tapahtuneen. Plösöhän vain yhtenä kauniina päivänä, löytyi meidän pupulasta. Laskeskelin aikaa taaksepäin ja ja silloin tulin siihen tulokseen, että kanin syntympäiväksi saa tulla 03.07.2012.


Kun tuli aika luopua Plösöstä en muistanut sitä päivää, jonka olin päättänyt olevan sen syntympäivä. Siispä muutamaan sosiaalisen median kanavaan olenkin kirjoittanut kanille syntympäiväksi Zeuksen syntympäivän, koska tiesin ettei se kovin kaukana ollut siitä.


En tiedä kuinka kauan kestää, että arki alkaa sujumaan niin, että kehonikin alkaa muistaa sen, ettei kania enää ole.


Keho onkin mielenkiintoinen ja ihmeellinen asia. Olen saanut lapsena pahan sähköiskun, sähköisku ei varmaan edes kerro todellista tilannetta, sillä oikeastaan jäin verkkovirtaan kiinni, enkä päässyt siitä irti, ennen kuin pääkytkimestä katkaistiin virrat.

Se on jäänyt hyvin kehoni muistiin. Pelkään sähköiskuja kuollakseni, siis niitä ihan pieniäkin, joita syntyy hankaussähköilmiön seurauksena. Tiedän, ettei niitä tarvitse pelätä, etteivät ne voi minua satuttaa, mutta pelko on niin sisään rakennettu, etten voi sitä hillitä/ kontrolloida. Vaikka tiedän, ettei pienen sähköiskun seurauksena voi kuolla, en voi sille mitään, että se tuntuu siltä silti joka kerta.

Pelkään myös sähkönhajua, ja sitä ritinää, jota sähkölinjoista kuuluu. Ne saavat kehoni aivan sykkyrälle, samalla lailla kun aikasemmin minulle tekivät myös suru, jonka ajattelin olevan niin yksityinen asia, ettei sitä voi jakaa kenenkään kanssa, saati sitten edes näyttää kenellekään toiselle.

Kesä 2018 alkaa kaartelemaan ja syyskautta kohti,

toisilla lomakausi vielä jatkuu. 

Meillä sitä on määräaikaisen työsopimuksen loppumisen jälkeen

riitänyt jo pidemmän aikaa. 

Mukava olisi pikkuhiljaa jo vähän keksiä, 

että mitä ihmettä sitä haluaisi isona tehdä.

Tällä hetkellä tuntuu siltä, 

että työllistyminen eläinalalla ei ole kovin realistista. 

Siitä on kulunut jo vuosia aikaa, 

kun olen alalla viimeksi työskennellyt

ja klinikkaeläintenhoitajan osaamisala

ei enää tunnu siltä unelmalta,

jota se aikanaan on ollut. 

Kanin kannalta katsoen kesä on ollut,

noh miten sen nyt muotoilisi. 

ainakin aika lämmin.

Liikkeellä se ole juurikaan jaksa olla muuta kuin varhain aamulla 

ja illalla myöhään.

Ulkona sen on aina kotona ollessani saanut olla 

aikalailla vapaasti. Aidattu takapiha mahdollistaa sen, että kani saa viettää

aikaansa siellä juuri niin paljon kuin haluaa. 

Siellä ne viihtyvät, kuusi vuotta täyttänyt Plösö

ja kahdeksan vuotias Etna-koira.

Adja puolestaan viihtyy aina siellä, missä minäkin. 

Plösö on aina ollut oman tiensä kulkija. 

Ihminen on ollut sille vain käsi joka antaa ruokaa

ja toisinaan pakollisten hoitotoimenpiteissä pitää kiinni, 

vaikka kani ei siitä pitäisikään.

Tämä kanihan eli ensimmäiset viikonsa vailla ihmiskontaktia, 

se ei tiennyt ihmisistä, 

eivätkä ihmiset tienneet kanin poikasesta. 

Siispä se sai oleskella aikalailla pienenä lihavana villikanina elämänsä 

ensimmäiset viikot, eikä se sen jälkeenkään ole juurikaan ihmisistä piitannut. 

Kohta vuoden päivät se on elänyt elämäänsä yksin. 

Se on asia, joka raastaa minua kahtaalle. 

Yhdyskuntaeläimenä tiedän, että se kaipaisi lajitoverin seuraa. 

Sillä oli hyvin läheinen suhde äitinsä kanssa, 

ja kun tämä äkillisesti menehtyi 

poika haki äitiään aika pitkään.

Pikku hiljaa se on kuitenkin tottunut ainoakaisen elämään

ja alkanut hakemaan jonkin verran kontaktia myös ihmiseen.

Silittelystä tai paijaamisesta se ei tykkää,

eikä juurikaan viihdy sylissä. 

Se käy kuitenkin aika-ajoin tervehtimässä 

tai ohimennen hieman tökkimässä .

Kesäpäivien kuumimpina hetkinä se on tykännyt maata tomaattien 

takana varjossa,

kun sisä- ja ulkolämpötila ovat hyvin lähellä toisiaan on 

käytännössä ollut ihan sama, onko se sisällä vai ulkona

ja jos kanilta kysytään, se menee mieluummin ulos.

Kun pilvet peittää auringon, 

tai aurinko painuu mailleen, niin kanikin aktivoituu.

Tarkasti valikoiden se napsii ruohonkorren sieltä, toisen täältä

ja välillä pyrähtää pitkin, poikin pihamaata.

Ensi alkuun, yksin jäätyään

se lähinnä kyhjötti yksinään. 

Surku tuli sitä katsella ja mielessä ajatus siitä, 

että kovin on yksinäistä pienen kanin elämä. 

Moneen kertaan mietin, että kaverin se tarvitsisi. 

Samaan aikaan tiesin, ettei se ajatus ole realistinen. 

Jokin aika ennen emänsä kuolemaa, 

Plösö sairastui.

Itsekseni kuljeskellen pohdin sitä, 

että lähdenkö sitä hoitamaan, 

vai oliko jo aika luopua. 

Ajattelin kuitenkin, että kun pojan hoitaa kuntoon,

sen äiti ei jää yksin. 

Ja niinpä hoidettiin.

Vaan niinhän siinä kävi, 

että kun poika oli saatu kuntoon, 

tuli äidin vuoro lähteä. 

Jos olisinkin päätynyt toiseen ratkaisuun,

ei minulla nyt olisi yksinäistä kania.

Eikä minun tarvitsisi tuntea syyllisyyttä siitä, että tämä kanin elää elämäänsä yksin.

Jos hankkisin sille lajitoverin,

olisi aina olemassa riski siitä, että uusi kani sarastuisi

sairauteen, jota Plösö oletettavasti kantaa. 

Tai kävisi niin, että kun Plösön aika tulisi täyteen, 

niin taas jäisi yksin kani. 

Lapsena halusin kanin, enkä koskaan saanut.

Kerta toisensa jälkeen lainasin samat kirjat kirjastosta ja kirjoittelin ylös 

minkälaisen kanin haluaisin. 

Mitä se tarvitsisi, ja miten sitä hoitaisin.

Oikeastaan kaikkeni yritin ja tein sen eteen, 

että kanin saaminen olisi mahdollista,

vaan eipä siihen mikään auttanut.

Moni muu sai kanin, minulta se jäi saamatta. 

Ehkäpä siksi kun kanin saaminen tuli mahdolliseksi, minä sellaisen otin. 

Ja myöhemmin totesin, että se tarvitsee lajitoverin.

Niin tuli ensin risteytyskani Riesa ja sille kaveriksi Ressi.

Kevään kuluessa laumaan muutti vielä Rilla, joka sai aika tulisen vastaanoton 

ja pitkästä ja kärsivällisestä tottutamisesta huolimatta, 

Ressi oli tiukasti sitä mieltä, että niiden kahden kanin tiimi oli jo täydellinen. 

Kun päädyin hankkimaan laumaan vielä yhden kaninpoikasen lisää,

meni Ressin pasmat siinä määrin sekaisin että hetken kuluttua 

minulla oli neljä sulassa sovussa elävää kania.

Aika pitkä matka on siitä kuljettu

ja aikojen saatossa viimeiselle matkalle saateltua jo kaikki neljä.

Jäljelle on jäänyt viimeinen, 

Ressin poika joka sai alkunsa 

minun tietämättäni.

Harmi siitä oli tarkoitus tulla,

ja aika paljon harmia se löytymisensä jälkeen minulle aiheutti,

vaan eipä siitä Harmia koskaan tullut.

Se oli lihavin kaninpoikanen, jonka koskaan olin nähnyt,

ja minä olin nähnyt niitä paljon.

Ensimmäinen sana, joka poikasen löytymisen jälkeen tuli

oli Plösö.

Ja Plösöhän siitä poikasesta tuli.

Siitä kesästä on kulunut kuusi vuotta, ensimmäisen kanin tulemisesta 

jo paljon kauemmin. 

En tiedä,

kun Plösöstä aika jättää, tuleeko minulle kania enää. 

Siinä yritän kuitenkin pysyä lujana, 

että vaikka joskus niin paljon mieli tekisikin, 

Plösön aikana minulle ei uutta kania enää tule. 

51.

Kun on aika päästää irti, 

on päästettävä irti.

Osattava, tiedettävä,

kestettävä,

jaksettava.

Siinä rakkaus punnitaan,

kun yksin joutuu kohtaamaan,

kivun, tuskan ja kuoleman.

Tai huolehtimaan siitä,

ettei toiseen satu,

ettei toinen kärsi

vaikka kuolema tuleekin. 

Ja se tulee.

Ennemmin tai myöhemmin,

mutta väistämättä.

Nopeasti tai hitaasti, 

yllättäin.

Ennalta odottamatta,

usein ihmisen mielestä liian aikaisin,

mutta tulee,

tulee kuitenkin. 

Jokaiselle aikanaan.

Ja silloin on oltava valmis,

kannettava vastuu.

Sillä silloin,

juuri silloin,

rakkaus punnitaan.

On elämän meri suuri 

ja muistot saaria sen.

Minä sinulle hiljaa kuiskaan,

sua unohda koskaan en. 

50.

Hyvin hiljaiseloa blogissa, 

ei niinkään sitten ihan reaaliajassa. Kanit (Lue kuvasaasteen kohteeksi joutunut Ressi) nimittäin kapinoivat minkä kerkeävät, aina kun pienintäkään syytä sille ilmenee. 

 Minusta tuo ylläoleva kuva kuvaa varsin loistavasti Ressin luonnetta. Luonteensa mukaisesti se onkin saanut muutaman lempinimen, mm. Äkäpussi. Se ilmaisee omat halunsa ja tarpeensa varsin äänekkäästi kaltereita kolistelemalla. Puree jos siltä tuntuu, ja kyllä varmasti tuo ilmi sen asian, jos sitä ei vain mikään huvita. 

Se on aina ollut hyvin itsetietoinen, eikä ole koskaan viihtynyt sylissä, ei kenenkään sylissä. Ja jos sen ottaa syliin siitä huolimatta, se kyllä ilmaisee mielipahansa puremalla vähän väliä ja ottaa torut vastaan varsin uhmakas ilme kasvoillaan. Lasten vierailuista se ei tykkää nykyään enää yhtään. 

Yhteiselo koirien kanssa on toisinnaan hieman mutkikasta. Ne mahtuvat samalle ruokakupille kaikki, lähinnä niissä merkeissä että Etna hiippailee varastamaan kaneilta niiden juureksia. Vetäisipä se kertaalleen kaneilta varastamansa kokonaisen punajuuren minun sängyssäni, vasta vaihdettujen lakanoiden päällä. Voi sitä riemua, sänky näytti siltä, kuin joku olisi teurastettu siinä vain hetkeä aikaisemmin ja Etna röyhtäili tyytyväisenä siinä vieressä. 

Niin kauan kun portti on kiinni, mitään ongelmaa ei synny. Kaikki on hyvin myös silloin kun portti on auki, ja joku koirista käy vierailemassa pupujen luona. Etnakin tietää, että siellä voi käydä, mutta hosua ei saa, yleensä koirat nautiskelevatkin hyvin vaivihkaa papanaattoreiden tuotoksista. Tai tyhjentävät kanien ruokakupin. Jostain syystä vesikin maistuu paremmalta kanien kupista. Pienoista propleeman tynkää syntyy silloin, kun kanit suuntaavat maailmalla, ja jättävät pupulandian taakseen. Etnalla napsahtaa vietit ja vaistot pintaan ja koko koira tärisee kiihtymystilassaan, odottaen sitä hetkeä, kun pääsee vähän pöläyttämään kania. Tämä käytös ei tietenkään ole toivottua, mutta minkäs teet, kun toisella pukkaa riistaverisyys pintaan. Siispä Etna ja vapaana olevat kanit eivät normaalisti vietä aikaa keskenään. Mustuaisten kanssa se ei ole niin justiinsa, vaikka Adjakin toki on hieman silmillä pidettävä kanien kanssa. 

Pupulan portti voi siis olla päivisinkin auki, mutta siinä vaiheessa kun kanit verkalleen lähtevät liikuksimaan, täytyy vetäistä portti johonkin toiseen kohtaan niin, että Etna pysyy aisoissa ja kanit välttyvät liialta jännitykseltä. Vuosia sitten, Asikkalan aikoihinhan mulla voivat olla sekä kaikki koirat, että kanit (4 kpl) valvotusti (ja öisinkin kun nukuin) vapaina. Sitten vain kun elukat jäivät keskenään kotiin, virittelin tuplaportit koirien ja kanien väliin, niin ettei kenelläkään käy kiusaus liian suureksi, ja kaneista tule oikeasti kirjaimellisesti paisteja. 

Ihan yhtäkkiä, liekö kuukauden päivät sitten, sisäistin sen asian, että Ressi alkaa oikeasti olemaan kohta vanha. Tähän asti se on ollut se kani "joka ei kuole kiusallaakaan" ja kuusi vuotias. Kun ystäväni kysyi sen ikää, vastasinkin ensimmäisen kerran, että se täyttää helmikuussa seitsemän. Ja silloin se iski, ensimmäistä kertaa todellisuuteen, se että se oikeasti täyttää seitsemän vuotta ihan kohta. 

Olen aina välillä katsellut sitä sillä silmin, että näkyykö se vanhuus vielä mitenkään. Luulen, että yölliset kunniakierrokset ovat vähentyneet, tai ainakin rauhoittuneet. Mielenilmaukset sen sijaan voimistuneet. Jossain vaiheessa kani ei hyväksynyt pupulan oviaukon edessä porttia edes päivä aikaa, vaan sillä piti olla mahdollisuus vapauteen 24/7, vaikka se ei sitä hyödyntänytkään. Myöhemmin se saattoi hyvinkin voimakkaasti ilmoittaa tarpeestaan päästä vapauteen, ja kun avasit portin, niin kani kävikin sen viereen makaamaan, varsin tyytyväisenä. Riitti siis, että tie vapauteen oli auki, vaikka sitä ei huvittanutkaan hyödyntää. 

Ruoka maistuu edelleen hyvin, eikä kani ole liian lihava, tai laiha. Pojastaan se pitää huolta, ja poika puolestaan siitä. Kiusatakin se osaa, poikaansa. Kiimat kiusaavat Ressiä aina silloin tällöin ja kanit pysyvätkin aktiivisemmin liikkeellä, noihin aikoihin. Huijaamisessa tuo Ressi on melkein yhtä hyvä kun koiratkin. Siskoni silloin tällöin on liikenteessä ennen minua ja ruokkii kanitkin siinä samalla, silti kun itse pysähdyn pupulan ovelle on siellä kuppi tyhjänä ja kanit varsin odottavan näköisenä siinä, ihan niin kuin mitään eivät olisi vielä saaneet. 

Yleensä Ressin mielenilmaukset alkavat samalla hetkellä kun minä ilmestyn näkyviin. Vaikka siskoni olisi ollut kotona jo hyvän aikaa, niin kanilla tulee nälkä sillä hetkellä kun se näkee minut, tai sitten vapuden kaipuu kasvaa ylitsepääsemättömäksi ja tyytymättömyys suljetun portin suhteen on huipussaan, vaikka vain muutama minuutti aikaisemmin kani on vedellyt sikeitä kaikessa rauhassa, ja vallan tyytyväisenä vallitsevaan tilanteeseen. 

Erityisherkkuja kanit saavat päivittäin, tai muutaman päivän välein. Tietysti kun jääkaapin ovi aukee, niin jo Ressi on valmiina odottelemassa, että mitäs sieltä tällä kertaa tulee. Ja niin ovat muuten koiratkin, ja nauriskin maistuu tätä nykyä ihan kaikille. Minulle, kaneille ja koirille. Kesällä kerätyt ja kuivatetut vihreät ovat sen sijaan pysyneet vain kanien herkkuina. Niitä ne popsivatkin heinän, pelletin ja juuresten ohella useamman kerran viikossa. 

Kaikin puolin meidän pupujen jämälauma on vielä varsin hyvissä voinneissa, ja toivottavasti tuo vallitseva tila säilyy, huolimatta hulluista puheistani. Ulkoilemassa ne eivät ole käyneet aikoihin, mutta toivottavasti kevällä on vielä kaneja, joita ulkoiluttaa. Takapihallahan niillä riittää lääniä missä juosta, ja jos oikein viitseliääksi alkaa, niin voisi jättää koirat aitojen sisäpuolelle ja päästää kanit pitkien narujensa kanssa sitten entistä laajemmalle alueelle. 

48.

Ulkokanista sisäkaniksi ja tässä ollaan. Puolivillistä ylläripylläristä, pupulasta noin kolmen viikon ikäisenä löytyneestä kaninpoikasesta on kehkeytynyt varsin seurallinen, utelias ja reipas nuori kaniherra. Kuvissa esiintyvä Ressi, kyseisen ylläripyllärin äitikin, aina varsin reippaan luonteinen täpäkkä tyttökin on sopeutunut sisäelämään hienosti. 

Ruoka (pelletti) maistuu hyvin ja maistuisi paremminkin, jos sitä olisi enemmän tarjolla. Heinää meillä on jatkuvasti tarjolla, eikä sen syöntiä rajoiteta mitenkään, sen lisäksi päivittäin kaneilla on tarjolla mustikanvarpuja, sekä jyrsittäviä oksia. Välillä tosin olen yöksi joutunut ottamaan isompia oksia pois, kun kolina on ollut sellainen, että olen ajatellut sen häiritsevän omien yöunieni lisäksi myös seinänaapureiden unia.  

Iltaisin kanit odottavat malttamattomina kahta asiaa. 

Iltapalaa ja vapautta. 

Toki rajattua vapautta, turvallista vapautta. 

Yön mittaa toisinaan kuuluu kanien rallattelun ääniä, kun ne ottavat ilon irti

49.

(Kaksi edellistä kuvapainotteista postausta ovat ilmestyneet väärässä järjestyksessä.)

47. 

Kylläpä pääsikin ohi vilahtamaan pikku pupun syntymäpäivä..

Ressi, pieni pippurinen pupujussi täytti 

kuusi vuotta

viides päivä tätä kuuta. 

Kanit ovat edelleen hengissä ja hyvissä voimissa, kesken "talvikauden" sisään muuttamisestaan huolimatta. Terävän tuiskea Ressi neiti tympäätyi yhtenä päivänä hieman, kun tuuppasin kanit hetkeksi odottelemaan vessan oven taakse. Kun palasin päästämään kanit vapauteen, kävi neiti nappasemassa minua jalkapöydästä, ilmeisesti muistutukseksi siitä, ettei se pidä nenän edestä suljetuista ovista. Aamuin illoin kanit hyvin valveutuneita muistuttelevat siitä, ettei vain ruokinta pääse unohtumaan. Öiseen aikaan ne saavat käydä jaloittelemassa keittiön puolella ja toisinaan kun koirat on suljettu makuuhuoneen portin taakse, saavat kanit käydä kuljeksimassa muuallakin asunnossa. Melko rohkeasti ne kyllä ottavat tilan haltuun ja illalla oikein malttamattomina jo odottelevatkin, että milloinhan portit aukenevat. 

Muutama päivä sitten vitsailin, että on se mukava, kun nämä juhannuskelit jatkuvat näin helmikuulle asti. Silloin tosin paleli ja nyt tarkenee paremmin kuin hyvin. Vettä on satanut jo useamman päivän ajan ja lumet alkavat pikkuhiljaa olemaan häviämään päin. Positiivinen puoli kun pitäisi löytää jokaisesta asiasta, niin minun mielestäni on mukava koirien lenkityksen ohella kerätä pupuille metsästä varpuja. Lähinnä nyt on tullut poimittua matkaan mustikan ja puolukan varpuja, joista mustikka maistuu selkästi paremmin. 

Saapa nähdä, joko sitä kohta rupeaa pajujen oksiin silmuja ilmestymään, linnut ainakin laulavat kilpaa, kuin keväällä konsanaan. 

46.

Kanit ovat muuttaneet,

ulkoa sisään.

Siinäpä päällimäisenä mielessä olevat asiat.

Useampi ihminen  tuntuu olevan sitä mieltä, ettei näin saisi tehdä kesken talven, 

koska kanit ovat syksystä asti kasvattaneet paksua talvi turkkia ja ovat näin ollen vaarassa

kuolla lämpöhalvaukseen, kun ne siirretään sisätiloihin. 

Tämä talvi on ollut kummallinen, useammasta plus asteesta liki 30 asteen pakkasiin. Lämpötila erojen heittely on ollut melkoinen.

Ennen muuttoani ja kanien muuttoa pakkasia oli tuo liki -30 astetta, sitten kelit muuttuivat. Tämän muutoken aikana kanit muuttivat ulkoa muutamasta pakkas asteesta sisätiloihin, jossa lämpöä oli alta kaksikymmentä, plussan puolella tietenkin. 

Tuskailin asian kanssa pitkään, mutta enpä minä niitä oikein muuttamattakaan voinut jättää. 

Olipa se kaneja kohtaan sitten oikein tai väärin, niin ne saivat muuttaa ulkoa sisään ja näin reippaan kahden viikon sisällä viihtymisen jälkeen voin kertoa, etteivät ne ole olleet lähelläkään lämpöhalvaukseen menehtymistä. 

Ne vaikuttavat viihtyvän varsin hyvin, kuvat puhukoon jossain vaiheessa puolestaan.

45.

Liekö täällä blogissa jossain vaiheessa murehdittu sitä, että mitä sitten kun muutan pienempiin tiloihin asumaan ja joudun mahdollisesti rajaamaan kanien elintilaa huomattavasti pienemmäksi. 

No nytpä se on sitten edessä. Vuokrasopimus on allekirjoitettu ja muutto tiedossa vuoden vaihteessa, tai siis ensivuoden alussa. Kovasti olen pohdiskellut sitä, että mitäs tässä sitten kanien kanssa tehdään, tai ollaan tekemättä. Sepä selviää sitten siinä muuton yhteydessä. 

Katsotaanpa mitä tulevaisuus tuo tullessaan.. 

millaisia muutoksia, 

millaistta arkea. 

Saapa nähdä. 

Ressillä on karvan vaihto käynnissä. Näyttää aika hurjalta, ainakin jos ei tiedä mistä on kysymys.  Karvan vaihtuminen lähti käyntiin lapaluiden välistä arvoltaan euron kolikon kokoisella alueelta ja lähti siitä sitten leviämään hiljaksiin. Nyt karva on vaihtumatta vielä osittain kanin kyljistä ja takalistosta. Karut kuvat Puhukoon puolestaan, mutta muistetaan kuitenkin se, ettei kuvissa oleva kani voi huonosti, sillä on vain voimakas karvan vaihto käynnissä. 

43.

Hiljaiselo blogissa jatkuu, elämä pyörii omaan tahtiinsa, ei tapahdu ihmeitä, ei kummia. Kaikki siis hyvin, hiljaiselosta huolimatta. 

Heinää kuluu tasaiseen tahtiin, luonnosta löytyy vielä hyvin tuoretta tarjottavaa. Kaiken näköistä tulee kaneille poimittua, ovatpa ne tänä syksynä päässeet viinimarjojenkin makuun ja hyvin maistuu. Samoin vadelmat uppoavat kaneihin hyvin. 

Heinän ohella jo useamman vuoden ajan jämälaumani on nauttinut suomalaisesesta Rodo Rabbit Breederistä. Olen tykännyt siitä juurikin sen kotimaisuuden vuoksi ja siksi, että se on meidän lauman ylläpito tarkoitukseen erinomaisesti toimiva pelletti vaihtoehto. 

Kovin suuria määriä pellettiä nuo kanit eivät syö ja kesäajan olen antanut niille pellettiä vain iltaisin hoitokäynnin yhteydessä. Nyt kun syys on edennyt pidemmälle ja kelit alkaneet hiljalleen viilenemään olen sekoittanut pelletin sekaan vähän myös kauraa. 

Viimeisimmän eläinkaupan käynnin yhteydessä innostuin ostamaan myöskin kahta erilaista pellettiä, sellaista mitä meillä ei koskaan aikaisemmin ole tarjoiltu. Siispä kokeiluun meidän pupulassa pääsivät nämä kaksi, joista toinen on Genesis Rabbit Alfalfa

ja toinen VL Complete Cuni

Näitä kahta lähdin jo varovasti maistatuttamaan ja muutaman päivän (ja muutaman pelletin) kokemuksella voin sanoa, että Ressi, joka on aina ollut varsin ahne pelleteiden ja tuoreen suhteen, syö hyvällä ruokahalulla kaikkea kolmea pellettiä (Rodo, Genesis ja VL Complete cuni) nirsoilematta tai valikoimatta sen tarkemmin mitä suuhunsa laittaa. Plösö puolestaan syö hyvällä ruokahalulla kahta aiemmin mainittua, mutta ainakin toistaiseksi vielä sylkee suustaan tuon viimisimmän eli VL pelletin. 

Ihan hauskanen juttu sinänsä, että jälkimmäisen mainostetaan olevan juurikin suoliston parhaaseen mahdolliseen tasapainoon, minkä saavuttaminen ei Plösön kanssa ole ollut ihan helppo homma. 

Nyt se on kuitenkin pysynyt loistavassa kunnossa läpi kesän ja olen ollut niin onnellinen siitä, että olen pystynyt tarjoamaan niille tuoretta päivittäin, ilman että sillä olisi ollut minkäälaista vaikutusta Plösön suoliston toimintaan. Jes!

42. 

Hullulta tuntuu, mutta niin se vain on. Plösö täyttää taas vuosia. Hassu sanonta sinänsä, sillä eiväthän vuodet lisäänny kuin yksi kerrallaan. No lisääntyivät miten vaan, niin Plösöllä  niitä on nyt takana päin kolme. 

Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, niin totta se vain on. 
Ihan tarkkaa syntymäaikaa Plösölle ei ole tiedossa, sehän kun löytyi tuolta meidän pupulasta arviolta kolmen viikon ikäisenä. Päätin kuitenkin silloin, että lasken poikasen löytö päivästä kolme viikkoa taaksepäin ja valitsen sen päivän tuon pienen mustan pojan syntymäpäiväksi. Ja niinhän sitten tein. 

Plösö on edelleen nimensä veroinen, jo hyvin nuorena kastroitu uros hieman pulskassa kunnossa, mutta sellainen se on ollut lähes koko ikänsä. Toki kiivaimman kasvupyrähdyksen aikana se oli hyvinkin solakassa kunnossa, mutta kastroinnin jälkeen massaa kertyi aavistuksen liikaa, eikä se ole näiden vuosien mittaan siitä yhtään vähentynyt. Pienestä pyöreydestä huolimatta kani on aina ollut varsin reipas liikkeissään  ja nauttinut aina vapaudesta sydämensä kyllyydestä. 

Tämä pieni musta ns. ylläripylläri aiheutti pientä pään vaivaa minulle muutamana päivänä heti löytymisensä jälkeen, mutta olen kyllä ollut tyytyväinen siihen, että päätin jättää Plösön kotiin lauman jatkeeksi. Etenkin kun oikeasta laumasta on enää jäljellä vain kaksi. Äiti ja poika, joiden sopusointuista elämää ja yhdessä oloa on totisesti ilo seurata. 

Niinhän siinä sitten kävi, että kello ehti muutaman minuutin yli puolen yön, eli mainittakoon vielä tässä että Plösö vietti syntymäpäiväänsä siis eilen.. ☺

41.

Kevät on edennyt hirmuista vauhtia, vaikka tuntuukin siltä, että yhtä aurinkoista päivää vastaa aina kahdesta kolmeen harmaata päivää. 

Luonto on alkanut vihertää  ihan toden teolla ja kasvu tuntuu paikoitellen olevan suorataan räjähdysmäistä. Vaikka nuo sateiset päivät toisinaan tuntuvatkin ikäviltä, niin kyllähän se niin on, että tuo luonto kyllä sitä sadetta tarvitsee. 

Näitä sateita onkin kiittäminen siitä, että kaneille on riittänyt tuoretta ravintoa yllin kyllin ja itsellä meinaa toisinaan hämärtyä se, minkä verran nuo kaksi pientä kania sitä oikeastaan edes pystyvät syömään. Etenkin kun melko oleellista niiden hyvinvoinnin kannalta on ehdottomasti se, etteivät ne jätä pois kuivan heinän syömistä. 

Ainakin toistaiseksi kuivaheinä on kuitenkin maistunut vielä hyvin, joten tuskinpa tässä on syytä huoleen. Pellettiäkin nuo kanit saavat kertaalleen päivässä, yleensä ilta puhteen yhteydessä. Tällä hetkellä annostus on ynteensä 0,5 dl vuorokaudessa, eli määrällisestihän se ei ole kovin paljon yhtä kania kohden. 

Pihaan nuo kanit ovat päässeet jaloittelemaan hyvillä keleillä, mutta toki vain silloin kun niitä on aikaa kunnolla vahtia. Erityisesti tänään oli ilo seurata kanien jaloittelua ja sitä, miten Ressi oikein nautiskellen piehtaroi hiekassa ja köllähti sinne sitten kyljelleen lepäilemään. 

Pikkuruinen tyttökin on päässyt kaneja hoitelemaan ja innossaan keräilee niille vihreää tuosta omasta pihasta. Koirat puolestaan pyrkivät livahtamaan pupulaan aina tilaisuuden tullen, ei niitä niinkään kanit kiinosta, vaan papanaralli :D 

Olen yrittänyt mahdollisimman monipuolisesti kerätä noita vihreitä. Ja huolehtia myöskin siitä, että noiden lehtien ja ruohojen ohella, kanit saavat myöskin lehtipuiden oksia ja varpuja. Tänään iltapalaksi kaneille tuli kerättyä pihlajaa, koivua, mustikkaa, puolukkaa, pajua ja vadelmaa.