29.

Olemme kanien kanssa hiljentyneet viettämään tätä vuoden pimeintä aikaa. Viime viikolla näimme auringon kaksi kertaa ja sitä edeltävästä kerrasta on jo niin kauan etten edes muista. Mitään kovin suuria muutoksia ei pupulassa ole tapahtunut, mitä nyt perusteellinen siivous ja uusien oksien ja havujen vienti. 

Viime viikkoina kanit eivät ole juurikaan päässeet juoksentelemaan pupulan ulkopuolelle hyvin yksinkertaisesta syystä. Kun kaiken valoisan ajan päivästä viettää töissä, en ole uskaltanut päästää kaneja pimeään pihaan juoksentelemaan, koska en koe sitä tarpeeksi turvalliseksi. 

Silloin kuitenkin vielä kun päivät olivat pidempi ja ilta alkoi hämärtyä vasta seitsemän kahdeksan tienoilla, kanit pääsivät vielä lähes päivittäin pihalle juoksentelemaan. 

Tässäpä hieman kuvasaatetta tuosta meidän jämälaumasta ja sen ulkoilusta. 

Ulkona tuli vietettyä pitkät tovit kanien touhuiluja seurailessa. Samalla sitä tuli kuin puolivahingossa tehtyä pihan siistimistöitä ja haravoitua hartiat kipeiksi. Monelle saattaisi tulla yllätyksenä se, miten laajalla alueella nuo kanit täällä pihapiirissä kulkevat ja se, että ne laajensivät sitä aluettaan joka kerta ulkoillessaan. Mitään selkeää kaavaa niiden liikkumisessa ei ollut, ne kulkivat sinne tänne, takaisin ja ympäri autatallia. Selkeät polut niille kuitenkin muodostuivat, joskin niitä käytettiin hyvin sattumanvaraisesti. Sopivia suojaisia paikkoja löytyi tarpeeksi paljon ja kanit uskalsivat käyttää niille annetun tilan hyödykseen. 

Niiden uteliaisuus tuntui olevan pohjaton, kaikki paikat piti käydä läpi. Niin marjapuskien kuin autojenkin aluset. Lautapinojen reunat ja puupinojen välit ja kolot. Romukasan altakin löytyi hyviä piilopaikkoja, mutta kaikista paras oli se autotallin ja lautapinon välinen rako, jonne pääsi livahtamaan hyvin vaivihkaa ja täysin katseilta suojassa. Onneksi Ressin ja Plösön mielestä tärkeintä ei suinkaan ollut se piileskely, vaan juoksentelu ja ruohojen maistelu. 

Hyvin tarkkaavaisesti kanit kuitenkin kuuntelivat kaikkialta ympäriltä kuuluvia ääniä. Etenkin jos kuului jokin tavallisuudesta poikkeava ääni. Sen verran turvalliseksi kanit kuitenkin tutussa pihapiirissä olonsa tunsivat, ettei takajalkoja tarvinnut tömistellä. Riitti vain korvien höristely ja tarvittessa loikkiminen läheisimpään suojapaikkaan. 

Minusta alla oleva kuva on aivan erinomaisen hauska kuva siksi, että tuon samaisen kivirykelmän lähistöllä olen moneen kertaan onnistunut "hukkaamaan" Ressi kanin sitä syystä, että se on tismalleen noiden kivien värinen. Aikaisempinakin vuosina on tullut huomattua, että meidän pihapiiristä löytyy useampikin kivi, joiden viereen madagaskarin värinen kani maastoutuu täydellisesti :) 

Plösö vaikuttaisi tuumailevan millaisen auton hankkii sitten isona :) 

Ei äkkiä arvaisi, että alla näkyvä kuva osoittautui yhdeksi suosikki paikaksi. Tai ei siis ehkä olisi edes tullut mieleen arvata, ellei sattumoisin oli maannut kamera kanssa mahallaan ja tähtäillyt autotallin taakse. Löydätkö ensimmäisestä kuvasta kanin? Seuraavissa se onkin jo hieman helpommin havaittavissa.

Melko itsenäisiä nuo äiti ja poika osaavat olla, vaikka ovatkin niin läheisiä, knn vain äiti ja poika voivat olla. Silti ne eivät tarvitse toistensa tukea pihalla kulkiessaan. Kun pupulan oven aukaisee ensimmäisenä maailmalle lähtee aina Ressi. Hetken päästä Plösö ilmestyy ovelle tarkkailemaan tilannetta ja lähtee sitten omaan suuntaansa. Ne liikkuvat koko etupihan laajuisella aluulla omaan tahtiinsa, välillä rauhallisesti edeten ja parhaita ruohonkorsia tai lehtiä etsien, välillä hilpeästi hippulat vinkuen, minkä käpälistään pääsevät. Kun kanit yllättäen kohtaavat toisensa lähestyvät ne toisiaan hyvin varovasti varmustuakseen siitä onko kulkija tuttu vain tuntematon. Kun ne tunnistavat toisensa saattavat ne hetken verran hengailla keskenään, juoksennella edes takaisin tai laiduntaa yhdessä, mutta hyvin rohekasti lähteävt kumpiki sitten omaan suuntaansa taas hetken päästä kohdatakseen. 

Hirvittävän ihania nämä kanit ovat, ja mitä enemmän niiden ilonpitoa ja elämän riemua seuraa, sen syyllisempi olo itselle tulee kun ei pysty niille tarjoamaan täysin luonnonmukaisia oloja. Hyvin vahvasti olen aina ollut ja olen edelleen sitä mieltä, ettei kani ole mikään häkki eläin vaan luotu liikkumaan ja niiden tulee saada liikkua. En osaa kuitenkaan kokea niin, että kani nauttisi juurikaan ulkoilusta jossa se on kytketty useimmiten alle kahden metrin mittaiseen naruun ja omistaja kulkee jatkuvasti sen kantapäillä. Juurikin tästä syystä kun meillä kanit toisinaan ulkoilevat valjaiden ja narujen kanssa,  on niiden narujen pituus 15 metriä. Kun kysymyksessä on kevyt naru, ei se hidasta lainkaan kanin etenemistä muuta kuin silloin, kun sen on tarkoituskin tehdä niin! 

Kuten jo edellä mainitsin, kanit eivät kuitenkaan viime päivinä ole päässeet pihalle ulkoilemaan juurikin siitä syystä, että kun olen päivän valoisan ajan pois kotoa, en halua kaneja pimeässä pihassa niiden oman turvallisuuden takia ulkoiluttaa. Kovasti odotankin siis jo lumen tuloa, päivän pitenemistä ja etenkin sitä, että aurinko alkaa paistaa ja lämmittämään. Niin kanitkin pääsevät taas täysin rinnoin nauttimaan kanin elämästä. 

Ennen aurinkoa ja kevättä on kuitenkin edessä mustaakin mustempi joulukuu ja joulun odotus. Mitään kovinkaan erikoista en pupuille aio jouluksi laittaa. Mitä nyt ehkä hakea niille uusia havuja pupulaan. Kokonaisesta joulukuusesta kanit pääsevät kuitenkin nauttimaan vasta joulun jälkeen kun kuusi on riisuttu ja tuodaan ulos. Silloin se saa siirtyä kokonaisuudessaan kanien sisustuselementiksi ja kanit tietysti tuunata sen ihan oman makunsa mukaan :) 

28.

Hieman tyhjältä tuntui aikaisemmin niin täynnä elämää ollut pupula. Hiljaa mielessä sitä mietti sitä, että milloin on seuraavan vuoro, sitä että kumpi lähtee aikaisemmin ja mitä ihmettä sitä sitten tekee. Jotenkin kahden kanin hoitaminen oli paljon vaikeampaa kuin aikaisemman kokonaisen lauman hoitaminen. Ruohoakin kun kävi keräämässä, niin sitä tuli epähuomiossa kerättyä ihan hirvittävät määrät ja osan joutui sitten aina heittämään pois. 

Oksiakin kun lähti pupuille hakemaan, niitä vain kertyi ja kertyi ja sitten sitä havahtui muistamaan, että siellä onkin vain kaksi hyvin pientä kania jäljellä. Tilaahan niillä on nyt varsin ruhtinaallisesti, mutta silti tuntuu siltä, ettei sitä ole riittävästi. Juoksuteltua Ressiä ja Plösöä tuli aina silloin tällöin, mutta enimmäkseen ne saivat viettää aikaansa pupulassa, tai juoksutus aitauksessa. 

Yhtenä kesäisenä sunnuntaina hengattiin pupujen ja koirien kanssa ulkona ihan kunnolla ja pitkään. Mikäs siellä oli koirien ja kanien kanssa köllötellessä, kun oli kesä parhaimmillaan. 

27.

Kukaan ei osannut aavistaa, kevään hiljalleen edetessä, että tästä vuodesta tulisi luopumisten vuosi. Kanilaumassa oli pitkään säilynyt harmonia, mutta jokin järkytti meidän kanilaumaa pahanpäiväisesti. Vielä tänä päivänäkään en tiedä mitä tapahtui, kuka suututti ja kenet tai miksi kanien välit kiristyivät, mutta Ressi ja Rilla eivät enää tulleet toimeen. Aikani seurasin niiden kähinää ja pohdin, mitä oikein tekisin. Ongelma oli ainoastaan kahden naaraan välillä, mutta en halunnut koko laumaa hajoittaa sen takia. 

Lopulta päädyin siihen, että siirsin Rillan aidan taakse. Se sai jäädä lauman läheisyyteen, mutta sen ei tarvinut enää pelätä joutuvansa höykytetyksi. Ratkaisu toimi ihan hyvin ja kanit pääsivät vuorotellen juoksutusaitaukseen. Tai lähinnä tytöt vuorottelivat, ja näin Rilla sai nauttia lajitovereiden seurasta ajoittain, ilman pelkoa siitä että Ressi sitä tulisi hätyyttämään. 

Koskapa siskollani oli yksinäinen Veeti kani, päätimme yhteistuumin että Rilla saisi muuttaa asustelemaan Veetin kanssa. Veeti oli kuitenkin katsroimaton uros, tuli sen kastroiminen ajan kohtaiseksi. Valitettavasti Veetin kastroimista seuraavana yönä Rilla menehtyi ja aamuilla jouduin kohtamaan surunäytelmän. Yllättävän koville otti huomata, että "laumasta" puuttui nyt yksi kani, etenkin kun edessä oli vielä lenkki koirien kanssa ja kokonainen työpäivä. 

Eihän siinä auttanut muu kuin ottaa itseään niskasta kiinni, siirsin Rillan pahvilaatikkoon ja vein pahvilaatikon kahden oven taakse ulkosaunaan odottamaan iltaa. Päivä tuntui pitkältä ja raskaalta, kyyneleet olivat karata poskille  moneen kertaan. 

Rillasta ei koskaan tullut minulle mitään "lempparikania" se oli luonteeltaan melko itsenäinäinen, toisaalta arka ja pidättyväinen. Se eli ja oli onnellisimmillaan silloin, kuin sai vain olla, eikä nauttinut pakollisista käsittelyistä lainkaan. Koskapa minusta jokainen meistä, niin eläin kuin ihminenkin on yksilö, niin halusin kunnioittaa tämän kanin omaa tilaa siinä määrin, että en juurikaan käsitellyt sitä pakollisia hoitotoimenpiteitä lukuunottamatta. Kani sais siis elellä ja oleskella oman mielensä ja tahtonsa mukaan siinä määrin, kuin se oli mahdollista. 

Menetyksen aiheuttama isku ja puristus rinnassa oli kuitenkin todellinen. Kani oli kuulunut laumaan, tehdyt siitä kokonaisen, ollut läsnä jokapäiväisessä elämässä ja ilahduttanut kauniilla ulkonäöllään. 

Päätin kaivaa kanille haudan kuusiaidan lähettyville, sen hiljaisuuteen ja rauhaan. Ajatus kuitenkin karahti kiville kirjaimellisesti. Liekö maata kaivettu 30 cm, kun peruskallio tuli vastaan. Ei auttanut muu, kuin niellä katkerat kyyneleet ja keksiä hautapaikka muualta. Lopullisen leposijansa Rilla sai omenapuun alta, kohdasta jossa juuret eivät vaikeuttaneet kaivamista. Kohdasta, jonka ohi tulee kuljettua päivittäin. 

Katkerin pala Rillan menehtymisestä koituin kuitenkin sisareni nieltäväksi. Hän koki leikkauttaneensa Veetin turhaan ja näin ollen aiheuttaneensa omalle kanilleen turhaa kärsimystä ja stressiä. No ehkäpä hänen murhettaan hieman vähensi se, että kun saimme veljesten Riesan ja Veetin kemiat natsaamaan tarpeeksi hyvin, pääsi Veeti viettämään yhteiseloa nyt minun muiden kanieni kanssa. 

Aikansa Riesa ja Veeti selvittelivät arvojärjestys kysymystä ja sopu löytyi. Plösö vierasti kuitenkin uutta urosta melko pitkään ja  tämä ilmeni kanilauman nuorimmaisen jatkuvana väistelynä. Kani siis väistyi aina pois Veetin tieltä, eikä halunnut tämän "vieraan" kanin tulevan luokseen lainkaan. Ajan myötä tämäkin onneksi helpotti. 

Toukokuun puolivälissä jouduimme jälleen kohtamaan luopumisen tuskaa. Totesin Riesan tulleen polkunsa päähän ja melko huonovointisen ja kuntoisen oloinen kanin ei enää tarvinnut kärsiä kivuistaan. Raskainta tässä oli ehkäpä se, että joutui itse tekemään päätöksen, ellei sitä olisi tehty, olisi kani varmasti riutunut ja kuihtunut hiljalleen itsekseen pois. Minusta eläimiä voi joko rakastaa tavalla, jolloin niiden elämä on elämisen arvoista, tai sitten sillä itsekkäällä tavalla, että ne joutuvat elämään, vaikkei sille ole enää minkäänlaisia edellytyksiä. 

Kanin kunto huononi nopeasti ja lähes yhtä nopeasti tehtiin päätös sen lopettamisesta. Ehkäpä vain parikymmentä päivää aikaisemmin menehtyneen Rillan surutyö teki päätöksestä helpomman. En halunnut, että kani joutuu kärsimään vain siitä syytä, etten halua tai pysty siitä luopumaan. 

Riesalle kaivoimme haudan Rillan viereen. Siinä omenapuun alla ne saavat nyt kaikessa rauhassa levätä. Hiljainen surutyö jatkui, hyvin pienet yksinkertaiset päivittäin kohdattavat asiat muistuttivat menentyksistä. Joka kerran kun pupulaan meni, huomasi miten paljon sieltä puuttui. Vähiin käynyttä laumaa kuitenkin täydensi Veeti, paikka ei tuntunut aivan niin tyhjältä. 

Veeti oli kuitenkin siskoni kani ja meillä ilmeni hieman eriäviä mielipiteitä kanien hoidosta ja huolenpidosta ja etenkin siitä mikä on niiden hyvinvoinnin kannalta parasta. Siispä Veetin muuttaminen minun laumaani aiheutti hieman närää. 

Ensi alkuun meistä kumpikin hoiti kaneja omalla tavallaan, mikä käytännössä tarkoitti sitä, että minun piti käydä tarkistamassa tilanne aina sen jälkeen kun siskoni oli kanit hoitanut. Suurin syy  tähän oli se, että Veeti kanilla on koko elämänsä ajan ollut pellettiä tarjolla koko ajan ja jatkuvasti. Hyvin aktiivisena ja leikkaamattomana uros kanina, se kuitenkin pysyi hyvin hoikassa kunnossa siitä huolimatta ja osasi hyvin säännöstellä omia syömisiään. 

Minun kanini, erityisesti pohjattoman ahne Ressi söisivät itsensä pelleiteistä kipeiksi ja jos niillä olisi pellettiä jatkuvasti tarjolla, vähentäisivät ne heinän syöntiä melkoisesti. Tästä syystä ne saavat pellettiä hyvin rajoitetusti ja pieninä annoksina hieman vuoden ajasta riippuen kerran tai kahdesti vuorokaudessa. Heinää niillä on tietysti tarjolla koko ajan ja kesällä kerätään paljon vihreää luonnosta sen lisäksi. Muutenkin pyrin ruokkimaan niitä aina niillä hedelmillä ja vihanneksilla, mitä kulloisenakin vuodenaikana on "luonnollisesti" tarjolla. 

"Yhteinen sävel" kuitenkin löytyi ja pupujen hoito alkoi sujua ihan mukavasti. Kaikki oli hyvin, kesä parhaimmillaan, luonto kukki, haavat humisiat kallion päällä. No kuumahan toki oli, onneksi pupula kuitenkin sijaitsee varjoisalla ja hyvin rauhallisella paikalla, jonne aurinko ei pääse suoraan paistamaan ja paahtamaan ja lisäksi kaneilla on aina mahdollisuus vetäytyä sisätiloihin. Itse olin poissa muutaman päivän, vai asuinko jopa hetkellisesti koirien kanssa kaupungissa, en edes muista. 

Kotiin palatessa sain kuitenkin kuulla uudesta suru-uutisesta. Kanilauma oli jälleen yhden kanin köyhempi ja sisareni suru suunnaton. Hänen Veeti kaninsa oli löytynyt menehtyneenä ilman mitään selkeää syytä. Jälleen kerran kaivettiin hauta omenapuun alle, jo kolmas lyhyen ajan sisään. Ei varmasti kukaan olisi aikaisin keväällä uskonut, millainen menetysten kesä tästä tulisi.

Jos koskaan, niin nyt pupula tuntui todella tyhjältä. 

26.

Päivä alkoi hiljalleen pidentyä, valon määrä lisääntyä ja ensimmäiset vihreät korret työntyä näkyviin. Minulla on jo vuosien ajan ollut sellainen tapa, että alan kaneille keräämään vihreää heti sitä mukaa, kun ensimmäiset korret huomaan. 

Monesti vuohenputkienkin alkuja suorastaan kaivelen edellisvuotisten, maahan painuneiden heinänkorsien ja muiden lakastuneiden kasvien alta. Syy tähän on mielestäni hyvin yksinkertainen ja selkeä. Kun ruohoa ja vihreää alkaa keräämään luonnosta heti, kun sitä on saatavilla, joskin vielä hyvin niukasti, ei sitä voi vahingossa kerätä ensi alkuun liian suuria määriä. Näin kanit ehtivät totutella tuoreeseen, luonnosta kerättyyn ruohoon ja lehdeksiin varovasti, pikku hiljaa. Ja kun kevät saa talvesta lopullisen voiton ja vihreää alkaa pukkaamaan esiin kaikkialta, ovat kanit jo ehtineet tottua ulkoa kerättyyn vihreään askel kerrallaan. 

Ja vaikka ensimmäisten vihreiden kerääminen onkin välillä työlästä ja haastavaa, niin sitä mukaa kun vihreän määrä lisääntyy, käy se päivä päivältä ja viikko viikolta helpommaksi. Ja mikäs on sen mukavampaa kuin se, että kun vihreää löytyy joka paikasta, voi sitä jo huolettomasti kerätä kaneille monipuolisesti ja runsain määrin, pelkäämättä että niille koituisi siitä jotain haittaa.

Kun maa alkoi kuivua, eikä joka paika ollut enää aivan kurassa, siirsin kanien juoksutus aitauksen nurmipohjalle. Siellä ne saivat omaan tahtiinsa laiduntaa ja nauttia elämästään. 

25.

Talvi 2013-2014 ei ollut kovin luminen, itse asiassa lumitilanne vaihteli melko paljon. Välillä sitä ei ollut juuri lainkaan ja sitten yhtäkkiä maa saattoikin olla valkoisenaan. Kyllähän se onneksi sitten hetken aikaa pysyikin siellä maassa vuoden 2014 puolella. Meillä kanilauma sai jatkaa ulkoiluaan juoksutusaitauksessa läpi talven ja talvimyrsky kulki raivoten läpi Suomen maa, saivat meidän kanit paljon iloa sen tuhotöistä. 

Minulla oli useimmiten tapana päivänvalon aikaan tapahtuva ruokinta hoitaa samalla kun päästin kanit "jaloittelemaan" ja siitäkös kanit tykkäsivät. Heittomerkeissä tuo jaloittelu sana on siitä syystä, että kyllähän noilla kaneilla on melkoisesti liikkumatilaa ihan normaalistikin, vaikka jonain päivänä niitä ei ehtisikään päästää juoksentelemaan. Pelkästään jo niiden "häkissä" on nelitöitä enemmän, kuin monella muulla kanilla on liikkumatilaa koko elämänsä aikana.

Edellä mainitun myrkyn jälkeen kävin keräämässä kanien juoksutusaitaukseen lisää oksia. Kuvista ei varsinaisesti näe sitä, mutta sain kaneille aikaiseksi melkoisen "viidakon" ja ne olivat siitä kovasti innoissaan. Aina kun aitauksen järjestys hieman muuttui, oli kaneilla kiire ja tohina päästä kaikki paikat tutkimaan. Sama tapahtui myös pupulan sisustuksen suhteen. Niin innoissaan ne olivat muutoksista, että pyörivät jaloissa koko ajan siivouksen ja järjestelyn yhteydessä. Tässäpä nyt mutama kuva meidän pupujen "mäntyviidakosta"

Rehellisesti sanottuna minulle tuli yllätyksenä se, miten paljon kanit tykkäsivät tuosta männystä. Olin perin ajatuksena oli tuoda männyn oksat aitaukseen lähinnä näkösuojia ja piilopaikkoja, sekä hieman vaihtelua antamaan. Oksat tulivat kuitenkin hyödynnettyä myös kahdella muullakin tapaa. Kanit jyrsivät männykuorta omaksi ilokseen ja mahansa täytteeksi mielin määrin. Ja isoista oksista sai vielä nakerreltelun jälkeen hyvän kokoista polttopuuta kuivumaan. Onni on totisesti oma, monipuolinen pihapiiri.